hyrskynmyrsky

Sunnuntaina liikkui taas trulleja pihapiirissä. Isi vastaa kamerasadosta:

Tänään aprillinpäivänä tarhaan tallusteli kaksi sirkuskarhua:

Emma ryckte själv loss sin andra gungande tand idag. Nu har hon en två-tandslucka i nedre tandraden, stor nog så att hon kan peta in små potatisbitar utan att öppna munnen.

Samtidigt skymtar det nytt vitt där var den första tanden som lossnade engång satt. Emma är otroligt stolt över att hon börjar få permanenta tänder.

Etsiskelin banaanimuffinsin ohjetta ja törmäsin taivaalliseen sivustoon: Dagens Muffin. Aivan järjettömän paljon muffinsiohjeita, sekä suolaisia että makeita, ja vieläpä reseptien arvostelujärjestelmä, josta voi arvailla vähän muffinsin onnistumisastetta. Ah!

Päivän muffinsit tein kuitenkin tämän ohjeen pohjalta, tosin tapani mukaan muuntelin ohjetta reilusti:

Kauraiset banaani-suklaa-hasselpähkinämuffinsit
150g margariinia
2dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 kypsää banaania
2,5 dl kaurajauhoja (esim. Provena kaurajauhoja saa marketeista)
3 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
noin 1,5 dl maitoa
2 kananmunaa + kaksi kananmunan valkuaista (nämä voi varmaankin korvata kolmannella kananmunalla)
1,5 dl hasselpähkinää jauhettuna
4 rkl kaakaojauhetta

Vatkaa sokeri ja margariini vaahdoksi, lisää kananmunat ja vatkaa hyvin. Lisää banaanisose. Sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita joukkoon. Notkista maidolla. Lusikoi taikinaa muffinsivuokiin ja paista 15-20 min 220º-240º lämmössä (kaasu-uuni: 6).

Tuli aika tukevat muffinsit, mutta maku osui ihan nappiin. Mahdollisesti voisi lisätä 1 tl leivinjauhetta, minulla on tuntuma että banaani leivonnaisissa syö niiden kuohkeutta.

Stella löysi jostain ihmeellisestä kätköstä äidin vuosikymmeniä vanhat halpisaurinkolasit ja ihastui niihin aivan ikihyviksi. Pettämätön 80-luvun tyyli kulkee samaa catwalkia Stellan nysä-otsiksen kanssa, etenkin kun se sojottaa näin suoraan pystyyn! Niin, se on rokkia täynnä.

Puh, nyt tytöt ovat taas terveitä! Stellan mega-vatsataudin jälkeen myös Emma sai tartunnan. Onneksi isompi tyttö sairasti nopeutetun version taudista eikä sängyn pohjalla mennyt kuin kaksi päivää. Heti kun lapset saatiin kuntoon, äiti heilutti siivousrättiä ankarasti ja toivoo nyt hartaasti, että tämä vatsatautipöpö on saatu hengiltä.

Toipilaspäivän lounaspöydässä äiti kaivoi esiin kameran. Eipä meidän linssiluteet voi silloin jatkaa syömistä rauhassa, vaan tietysti pitää poseerata.

Ihmeen hyvässä sovussa näillä tytöillä on mennyt viime päivät. Yhteinen leikki sujuu, kiistaa syntyy vain yksittäisistä asioista ja kumpikin on omituisen hyvällä tuulella. Ehkä luonto on katsonut tarpeelliseksi tehdä lapsista taudin jälkeen erityisen kilttejä, jotta äidin hermot saavat aikaa palautua ennen seuraavaa rasitetta.

Jostain syystä perus porkkanasämpylät eivät innosta minua ollenkaan. Ulkonäkö lupaa reilusti makua (porkkanaa, nam!), mutta silti sämpylä usein on aika tylsä - eikä porkkanaa välttämättä maista ollenkaan. Lisäksi mielleyhtymät porkkanakakkuun virittää suun odottamaan jotain paljon muhevampaa, tummempaa, mausteisempaa. Ei ihmekään, jos ei tavallinen pieni porkkanasämpylä pysty vastaamaan noihin ennakko-odotuksiin.

Mämmimaltailla leipomisesta innostuneena sainkin idean tunkea maltaita myös porkkanasämpylätaikinaan. Perään lensi vielä vähän mausteita ja syntyi ihan mielenkiintoinen, hivenen muhevampi porkkanasämpylä. Kurkuma värjää myös koko sämpylän hennosti kellertäväksi, mikä näyttää aika hauskalta ja sopii hyvin tulevaan pääsiäiseen.

Sämpylöiden paistosta: Meillä on kaasu-uuni ja siinä on kerrassaan haasteellista leipoa (ohjeita ja vinkkejä tässä). Ainoa keino saada järkevästi ruskistuneita ja tasaisesti paistuneita sämpylöitä on paistaa ne silikonisessa vuoassa. Isot leivät tehdään meillä siksi vuokaleipinä ja sämpylät paistuvat hienosti silikonisessa muffinsivuoassa. Vuokasämpylöitä tehdessä taikina voi jäädä hiukan löysäksi, koska sämpylät lusikoidaan suoraan muotteihin. Jos leivot sämpylät pellillä, lisää jauhoja kunnes taikina on käsiteltävissä.

Porkkanasämpylät
1l maitoa tai vettä
50 g hiivaa
1 dl siirappia
1 rkl sokeria
1-2 tl suolaa
1 rkl inkivääriä
1 rkl kurkumaa
1 dl mämmimaltaita
3 dl grahamjauhoja
loput jauhoista: vehnä- tai hiivaleipäjauhoja
100 g margariinia
5-6 porkkanaa hienoksi raastettuna

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon (tai veteen). Lisää osa vehnäjauhoista, sokeri, suola ja mausteet ja vatkaa kunnon sitko taikinaan. Lisää siirappi, mämmimaltaat ja grahamjauhot sekä raastettu porkkana. Vaivaa hyvin ja lisää jauhoja pikkuhiljaa kunnes taikina irtoilee kulhon reunoista ja vaikuttaa, että taikina on käsiteltävissä. Vaikka tekisit sämpylät muffinsivuokiin, varo ettei taikina jää liian löysäksi - porkkana tuo lisää nestettä! Lopuksi, sulata margariini ja vaivaa joukkoon.

Anna kohota hyvin, vaivaa uudelleen ja muotoile pieniä sämpylöitä tai lusikoi taikinaa muffinsivuokiin. Muffinsivuoat piripintaan paistuvat kaasu-uunissa 6/8 22min, sähköuunissa vastaava olisi ehkä 225º ja 20 min.

Muimun kautta kummitädiltä kantautunut mallaslimppuohje kohtasi äidin improvisaatiokeittiön ja tuloksena oli varsin onnistunut sämpyläohje. Pistetäänpä muistiin.

Sämpylöiden paistosta: Meillä on kaasu-uuni ja siinä on kerrassaan haasteellista leipoa (ohjeita ja vinkkejä tässä). Ainoa keino saada järkevästi ruskistuneita ja tasaisesti paistuneita sämpylöitä on paistaa ne silikonisessa vuoassa. Isot leivät tehdään meillä siksi vuokaleipinä ja sämpylät paistuvat hienosti silikonisessa muffinsivuoassa. Vuokasämpylöitä tehdessä taikina voi jäädä hiukan löysäksi, koska sämpylät lusikoidaan suoraan muotteihin. Jos leivot sämpylät pellillä, lisää jauhoja kunnes taikina on käsiteltävissä.

Appelsiini-mallassämpylät

1 l appelsiinituoremehua
2 dl vettä
50 g hiivaa
2 dl siirappia
2 tl suolaa
1,5 tl anista
0,5 dl pellavasiemenrouhetta
2 dl mämmimaltaita
2-3 dl ruisjauhoja
loput jauhot: hiivaleipäjauhoja/vehnäjauhoja
150 g leivontamargariinia

Lämmitä appelsiinimehu kädenlämpöiseksi. Murustele joukkoon hiiva, lisää siirappi, suola, anis ja osa vehnäjauhoista. Vatkaa reippaasti sitkoa taikinaan, lisää sitten pellavasiemenrouhe, mämmimaltaat ja ruisjauhot. Vaivaa taikinaa ja lisää pikkuhiljaa jauhoja kunnes taikina irtoilee kulhon seinämistä.

Anna kohota hyvin, vaivaa taas ja annostele taikina muffinsivuokiin. Paista kaasu-uunissa 6/8, 18-20 min, sähköuunissa vastaava olisi ehkä 225º ja 16 min.

Kaasuliesi on monen mielestä keittäjän unelma. Kaasu-uuni sen sijaan on pieni henkilökohtainen painajainen, enkä vielä ole kuullut kenenkään sellaista kehuvan. Kaasu-uunin armoton alalämpö on haaste etenkin niille jotka pitävät leipomisesta. Epäilevät voivat yrittää paistaa pullia grillissä - vitivalkoiset pullat ovat päältä vielä taikinaiset kun rapsakka pohja alkaa savuamaan.

Katastrofaalisen ensikosketuksen (kutakuinkin tuo yllä kuvattu pulla) jälkeen yritin verkosta etsiä ohjeita kaasu-uunissa leipomiseen. Niitä ei silloin löytynyt, mutta keskustelufoorumeilta sain yksittäisiä vihjeitä jotka auttoivat alkuun. Nyt olen muutaman vuoden kokeilun myötä oppinut joukon temppuja, joilla pullat ja leivät saa onnistumaan, ainakin kohtuullisesti, joten ajattelin pistää jakoon.

Kaikki paistetaan katonrajassa. Leipomisen A ja O on leivonnaisen hyvä etäisyys polttimosta. Näin lämpö tavoittaa leivonnaisen mahdollisimman tasaisesti eri puolilta, eikä vain suoraan alhaalta. Kun laitat leipäsi/pullasi uuniin, arvioi paljonko se tulee kohoamaan ja sijoita se sitten kohoamisvara huomioiden niin korkealle kuin uuni sallii. Voit jopa vaihtaa tasannetta paiston aikana ja tuoda peltiä alas vasta kun leivonnainen uhkaa tarttua uunin kattoon, jotta saat koko paiston ajan pidettyä mahdollisimman paljon etäisyyttä alapolttimoon. Tämä tarkoittaa myös että uunissa ei kannata paistaa enemmän kuin yhtä pellillistä kerrallaan. (Olen kuullut että uudemmissa uuneissa on jonkinlainen kiertoilma joka tasaisi lämpöä. No, sellaista ei ole meidän 70-80-luvun uunissa - voi olla että ohje on turha jos sinulla on uudempi uuni.)

Vältä peltiä, suosi ritilää. Tämä on toinen tapa, jolla on suuresti vaikutusta siihen, mistä suunnasta lämpö tulee. Pelti ei päästä nousevaa lämmintä ilmaa lävitseen, vaan ennemminkin lämpiää itse ja polttaa leivonnaisten pohjat. Pellin päällä paistettuina pullat saavat kovan, keksimäisen pohjan. Parempi ratkaisu on ritilä, jonka päällä (muutamakin arkki) leivinpaperia. Sellaisia leivonnaisia varten jotka edellyttävät ehdottoman sileää alustaa (piparkakut, kääretortut) voi kokeilla ritilän päälle asetettua silikonista leivinalustaa. Kääretortulle tämän päälle kannattaa tietysti levittää vielä reunoista taitettu leivinpaperi, ettei taikina valu. Pellin lämpöä blokkaavan ominaisuuden voi käyttää myös hyödykseen: jos pellin laittaa tyhjillään uunin alaosaan se tasaa jonkin verran lämpöä. Jotkut suosittelevat vielä, että pellille kaadetaan vettä. En kuitenkaan ole kokenut tätä tarpeelliseksi silloin, kun leivon silikonivuoissa (lisää alla).

Vuokamateriaalin valinta vaikuttaa paistotulokseen. Metalli on huono valinta vuoassa, koska se johtaa lämpöä hyvin ja tuloksena on sen seurauksena yleensä kärähtänyt pinta. Jos kuitenkin päätyy metalliin, kannattaa muistaa että myös vuoan värillä on väliä: vaaleat pinnat heijastavat lämpöä enemmän kuin tummat ja lämpiävät näin suhteessa vähemmän. Oman kokemuksen mukaan vuokamateriaaleista parhain on kuitenkin silikoni (lisää alla), silikonivuoan puutteessa myös lasi ja keramiikka toimivat (mutu-tuntumalla sanoisin että lasi toimii näistä kahdesta paremmin). Ennen silikoneja leivoin melkein kaikki leivät vuokaleipinä, isossa lasisessa lasagnevuoassa.

Lyömätön silikoni. Silikoni on kaasu-uuni-leipojan pelastus. Silikonivuoka kestää hyvin käyttöä kaasu-uunissa (vaikka tätä ei yleensä erikseen vuokien ohjeissa mainita) ja mitä tärkeintä, koska se johtaa lämpöä hyvin huonosti se käytännössä eristää leivonnaiset kaasu-uunin alhaalta tulevalta lämmöltä. Näin lämpö pääsee leivonnaisen kimppuun tasaisesti kaikilta puolilta. Paistotulos on aivan taivaallisen hyvä verrattuna muihin vuokamateriaaleihin! Itse ostin heti pari leipävuokaa ja niissä paistan nykyään niin leivät ja kuivakakut, kuin myös sokerikakut (synttärikakkuja kaivataan yleensä junan- ym. muotoisina, joten neliskulmainen muoto ei haittaa yhtään), jauhelihamurekkeet, terriinit - kaikki mikä vaan on vuokaan laitettavissa. Suurin oivallus minulle on kuitenkin ollut silikoninen muffinsivuoka, jossa olen alkanut tehdä sämpylöitä, pullia ym. pikkupaistoksia. Silikoninen vuoka on sämpylöiden kanssa ihan lyömätön. Ensinnäkin kaikista pullista tulee aina kutakuinkin säännöllisen muotoisia. Toisekseen, kierrepullat ja muut täytetyt leivonnaiset eivät aukea, eivätkä täytteet valu pellille (päin vastoin, kaikki valuvaisetkin täytteet muhivat kypsäksi yhdessä taikinan kanssa ja pullista tulee Herkullisia). Ja lopulta, sämpylöitä tehdessäni minun tarvitsee vain annostella oikea määrä taikinaa muffinsivuokiin - näin selviän leipomisvaiheesta käden käänteessä, sotkematta käsiäni ja pöytää! Usein teen sämpylätaikinasta tahallaan ihan hivenen käsin leivottavaa taikinaa löysempää (sellaista, että sitä juuri ja juuri pystyisi käsittelemään reilusti jauhotetulla pöydällä). Reippaan vaivaamisen ja kunnon kohotuksen jälkeen tökin taikinaa hetken kulhossa ja sitten vain nostelen taikinaklimppejä vuokaan kauhan ja nuolijan kanssa. Simppeliä ja siistiä - olen muffinsivuokien ylin ystävä!

Kahvi on ruskeaa. Kaasu-uunissa voi olla vaikea saada pulliin väriä. Perinteisten kananmunalla tai maidolla sivelemisten sijaan voi kokeilla onneaan kahvilla tai siirapilla - joskus näillä saa paremmin väriä pulliin/sämpylöihin.

Huomioita paisto-ajoista. Kaasu-uunin lämpötilat menevät meillä yhdestä kasiin, eikä meillä ole kovin luotettavaa lämpömittaria joten tämä on nyt ihan mutua kun en tiedä astelukujakaan. Tuntumani on kuitenkin, että paistan sämpylöitä hivenen pitempään ja matalemmalla lämmöllä kuin sähköuunissa on tapana. Esimerkiksi muffinsivuoassa paistuvat sämpylät viettävät uunissa noin 20min (uuninlämpö kuutosella).

Edit: Uunin ohjelehtisen mukaan lämpötilat ovat seuraavat:
1=150°
2=160°
3=180°
4=200°
5=220°
6=240°
7=260°
8=280°
Matalampia lämpötiloja (esim. sienien/hedelmien kuivaamiseen) olen hakenut jättämällä uuniluukun auki. Hyvin toimii!

Pizzan ystävä. Joissakin tilanteissa kaasu-uuni on oikeasti oivallinen. Sellaisissa tilanteissa, joissa kova alalämpö on tavoite, mikään ei vedä vertoja kaasulle. Crostinien grillaus, paprikan paahto ennen kuorimista ja pizzan paistaminen sujuvat kaasu-uunissa loistavan hyvin. Pizzan paistamiseen käytä peltiä, mielellään mustaa ja pistä käräyttäen!

Siinäpä kaikki. En edelleenkään ole kaasu-uunin ystävä enkä suosittele moista kenellekään. Mutta jos joudut leipomaan kaasu-uunissa, toivon, että näillä vihjeillä pääset askeleen lähemmäs tavoitteitasi. Onnea yritykseen!

Ps. Jos teillä lukijoilla on lisää leipomisvinkkejä kaasukokille, kommentteihin saa mielellään laittaa lisää vihjeitä!

Stella pikkuinen sai niin raivoisan oksennustaudin että jouduimme vuorokaudeksi sairaalaan tiputukseen. Onneksi tilanne raukesi ilman kovin kummoisia toimenpiteitä - lieviä tulehdusarvoja vielä seurataan mutta muuten hoidoksi riittää tästä eteenpäin lepo ja runsas juominen. Kotiuduimme muutama tunti sitten ja pieni tyttö simahti miltei samantein. Kodin haju sieraimissa antaa ilmeisen hyvän unen, lounaan pitkistä päikkäreistä huolimatta pikkuneiti on nukkunut sikeästi kohta 2h.

Sairaala oli Stellalle kova paikka. Vieras ympäristö ei koskaan ole ollut Stellan lempijuttuja, joten kun siihen lisätään vielä jatkuvasti vaihtuvat henkilöt jotka tulevat huoneeseen ja pääsääntöisesti aina pistävät, puristavat tai muuten ronklaavat, voitte kuvitella että vierailu oli neidistä kerrassaan kurja. Paha oli myös siirtyminen osastolle juuri kun päivystyksen huone alkoi tuntua tutummalta. Äiti sai laulaa piristäviä lauluja ja lukea Rasavilli Piltti -kirjaa (Vilda Bebin) kannesta kanteen aika monta kertaa pitääkseen yllä edes vähän taistelumieltä. Ei sitä silti kovin paljoa ollut. Tänään osastolla Stella ei edes uskaltanut puhua, kuiskasi vain yksittäisiä sanoja ja nieli niistäkin puolet. Äidin sydän on solmussa kuin batiikkivärjäystä odottava tiukasti nyöritetty teepaita. Taidamme sekä äiti että tytär tarvita molemminpuolista haliterapiaa.

Mamma har alltid haft smeknamn åt ungarna. ‘Mammas lilla kråka’, kallas de ibland, kärleksfullt - det kommer väl ursprungligen från muimu. ‘Gulle’ är ett ganska praktiskt allmänt tilltalsnamn. Och när man måste tilltala båda på en gång, så istället för ‘barn’ kallas fröknarna ‘bi o ba’. Flickorna brukar själva komma överrens om vem som är ‘bi’ och vem som är ‘ba’.

Alla mammas smeknamn duger inte. För kanske ett halvt år sedan diskuterade vi olika alternativ och då var det helt klart att mammas smeknanm var alldeles usla. För att bli godkända måste smeknamnen också betyda något, helst något väldigt vackert. Mamma frågade vad det kunde vara, och Emma kom fram med nament ‘Guld Ängel’. Stellas motsvarande önskemål var ‘Kinuski Paraply’.

Men nu börjar Emma förstå sig på smeknamn. Hon har själv hittat på smeknamn åt våra katter. Ruuti kallas ‘Mirro’ och Kikkanen ‘Kulta’. Emma själv blir numera inte alls arg av att man kallar henne alternativa namn. Ändå är de smeknamn som baserar sig på namnet ‘Emma’ de mest populära - så som ‘Emmaskutt’, eller ‘Emmasaurus’, men också andra duger. Stella är fortfarande kritisk när det gäller smeknamn, men använder gärna sitt andra namn och kallar sig Elvira.

Hurra och välkommen åt den splitternya lilla pojken, vår komet-kusin, som föddes igår på morgonnatten! Grattis också åt stora lilla storabror, pappa och mamma. Allt är väl, hörde vi, och bilderna är ah så ljuvliga! Kram på er, allihopa!

Emma on tulossa äidin kanssa oopperaan ensi perjantaina (muimu neuvotteli meille pääsyn kakkoskenraaliin). Äiti aavistaa että tilaisuudessa voi olla aika paljon sulateltavaa pikkutytölle, joten tulevaa oopperailtaa varten on nyt jo muutamana iltana tutustuttu sekä oopperaan esitysmuotona että tarinaan (Don Carlos). Esimerkiksi viime aikojen iltasadut ovat kaikki olleet jonkinlaisia muunnelmia tarinan pääkäänteistä. Prinssien, kuningattarien ja kuninkaiden ympärille punotut ihmissuhdekäänteet ovat onneksi viisivuotiaalle ihan ominta aluetta, eikä tarinaan tästä näkökulmasta ole ollut ollenkaan hankala tarttua. Musiikin osalta ihan parhaimpia tutustumiskeinoja ovat YouTuben kautta ongitut videoklipit keskeisimmistä aarioista. Näitä ollaan katseltu ja ihmetelty milloin mitäkin. Miksi prinssi katsoo maahan? Koska kuningas tulee? Miksi kuningatar laulaa vaikka on surullinen? Videoita katsellessa on myös syntynyt valtava ennakko-odotus (tosin vähän eri tavalla kuin äiti oli osannut ajatella). YouTubesta ei nimittäin löydy aarioiden välisiä pätkiä ja Emmaa kiinnostaa ihan valtavasti mitä tapahtuu laulujen välissä. Varoitin, että vastaan voi tulla hurjiakin kohtauksia. Se ei haittaa, toteaa tyttö silmät kiiluen.

Suurin yllätys oli kuitenkin se, miten suurella innolla Stella on tarttunut uuteen taidemuotoon. Tänään illalla kun kyselin Emmalta haluaako hän katsella äidin kanssa oopperaa YouTubesta ja Emma kieltäytyi, Stella ilmoitti painokkaasti että hän haluaa oopperaa. No, tästähän seurasi se, että Emmankin piti päästä katsomaan. Lopulta istuimme kaikki tytöt sylikkäin juttelemassa kuningattarista ja kuuntelimme kokonaiset kolme aariaa ennen kuin tuli aika mennä iltapesulle.

Riisuutuessaan Stella ilmoitti että hän haluaa laulaa oopperaa. Laulamisen lisäksi Stella haluaa kruunun kutreillensa ja sitten hän haluaa kävellä edestakaisin. Lopulta nuori fani demonstroi tämän kaiken. Pienen tytön esitys sisälsi dramaattista käsien levittelyä sekä kolmevuotiaan tulkinnan oopperalaulusta: yksi pitkä “aa” joka loppui valtavaan huitaisuun matalasta äänestä terävään kiljahdukseen, sitten takaisin alas ja loppuun koristeellinen kieppi. Äiti ei ole vähään aikaan nähnyt Stellaa yhtä innostuneena.

Äiti palasi työmatkalta huomatakseen, että isi oli sillä välin opettanut Stellan puhumaan. Jotain osviittaa muutoksesta antoi jo jokailtaisten puheluiden yllättävän järkevä sisältö matkan aikana - puhelinkeskustelu on taaperoille yllättävän käsittämätöntä toimintaa mutta tällä kertaa sananvaihto oli edennyt periteisestä kaavasta (”hej Stella” <insert isin ääni: “Stella älä syö puhelinta”> “hej Stella, här är mamma”) ja saatiin sentään sanottua hyvät yöt. Suurin muutos oli kuitenkin huomattavissa kotiinpaluun jälkeisenä aamuna kun kainaloon kömpinyt pörröpää selosti ummikkoäidille viikon tapahtumat. Kuka on ollut tarhassa, mitä lapset ovat tehneet, mitä syöneet, mistä tapelleet. Ensimmäisenä uutisena Stella kuitenkin kertoi, että hän on saanut salapäeräisen kiistansa tarhatäti Lisan kanssa selvitettyä. Viikon verran hän oli Lisalle vihainen syystä, jota kukaan ei tiennyt. Ilmeisesti Stellakaan ei tiennyt mistä kiista johtui, koska kysyttäessä miksi hän on vihainen hän huusi vain kiukkuisesti “en tiedä”. Tänään aamulla pieni tyttönen kuitenkin vakuutti että vihanpito on loppunut. Hyvä näin - ehkä joskus keksimme tarhan tätien kanssa mistä se oli saanut alkunsakin.

Stella kertoi myös että hän on ollut kipeänä. Tytölle kehittyi flunssan jälkitautina korvatulehdukset kumpaankin korvaan ja kaupanpäällisenä saatiin vielä keuhkoputkentulehdus. Perjantaina saadut tujut antibiootit tosin tepsivät hyvin, yskä helpottaa ja reippaasta leikistä päätellen vointi on muutenkin ok.

Aamuna eräänä Stella arveli (aivan oikein) että äidille maistuisi kupillinen kahvia:

Tänään, aivan juuri äsken, irtosi Emmalta ensimmäinen maitohammas. Se on oikea alaetuhammas. Ihan itsekseen se ei lähtenyt, vaan irrotusta avitti äidin nykäisy. Emmaa on iltaisin huolettanut että hän vahingossa nielaisee hampaan nukkuessaan. Tänään hampaidenharjuulla hammas roikkui välillä 45 asteen kulmassa suuhun päin, välillä saman verran ulospäin ja äiti arveli että pelko voi olla ihan aiheellinen. Emman pyynnöstä äiti nykäisi kerran ja irtihän se tuli.

Kuvassa näkyy aukko. Iltahöpinöiden aikana äiti ei saanut korviaan irti Emman uudesta ihanan suhisevasta, hivenen lespaavasta soundista.

Ja se ylpeys, ah se ylpeys! Se paistaa koko tytöstä. Hampaiden irtoamisen tavoiteltavuutta kuvaa hyvin se, että sen jälkeen kun Emman hammas irtosi, Stella seisoi monta minuuttia ja kokeili hampaitaan sormella, josko jokin niistä olisi heiluteltavissa. Raukka joutuu vielä odottamaan vuoroaan pari vuotta…

Isi totesi että nykyään tehdään pienempiä hampaita kuin ennen vanhaan. Kun hän oli pikkupoika, irtoilevat hampaat olivat reilumman kokoisia.

Lämpimät onnittelut viime lauantaina maailmaan putkahtaneelle serkkupojalle sekä serkkupojan veljelle, josta täten tuli ISOveli. Wau!

Serkkupojan vanhemmille lähtee paitsi sylillinen onnitteluja myös säkillinen vauvojen unihiekkaa

Stella har lärt sig säga K. Den viktiga konsonanten kom redan för flera veckor sedan, efter att de små två-och-treåringarna hade hittat på att det är roligt att sitta i ring på dagisgolvet och tjuta “kakka kakka kakkakakkakakka”, men det var sedan det enda ordet på K det. Förra veckan spred sig K till vissa andra ord, bl a ‘pannkaka’ som vi ju genast måste fira med ett pannkakskalas. Idag satte en liten Stella i pulkan och bad om nya K-ord som hon skulle få härma efter. Efter en hel del klockor, kameler och katter fastnade fröken för ett alldeles speciellt fint ord, som hon sedan upprepade stolt resten av hemresan, inklusive matbutiken. “Kekkonen!” skrek hon, så det ekade längs med gången. “Kekkonen!”

Eräs nuori neiti kirjoittelee viestejä eräälle nuorelle pojalle. Sen enempää detaleja ei siitä heru, koska nuori neiti ei varmaankaan halua että koko maailma tietää kenelle viestit menevät. Äiti oli ihan sinut homman kanssa, kunnes selvisi, että viestien tarkoitus on (tadaa!) pelottaa, nolata ja kiusata. Kävimme pienen keskustelun siitä, ettei toiselle saa tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Kiemurrellen kertoi nuori neito että ehkä kuitenkin poika myös tykkää että häntä kiusataan ja että usein hän kiusaa itse myös takaisin. Mene ja tiedä, kuka tässä nyt oikein potkii ja ketä.

Perheen muihin kuulumisiin - äidille tipahti kuin kuu taivaalta että pian (lue: nyt) on ilmoittautumiset esikouluun. Siispä ensin kaoottisella vimmalla selvittämään mitä esikouluja ylipäätään lähistöllä on ja mihin niistä pääsee pienimmällä bussien yhdistelmällä. Kesän aikana ehtii sitten pää vääränä arpomaan kuinka ihmeessä syksyllä saadaan yksi eskarilainen kuskattua yhteen osoitteeseen ja toinen tarhalainen toiseen niin, että välissä joku tekee vähän töitäkin.

Mediapoimintoja viikon varrelta. Nina (rva Timo TA) Mikkonen meni ja laukoi omituisia käsityksiä päiväkodeista telkkarissa ja mammauniversumi on hetken taas kuohunnassa keskustelusta kotona-vaiko-ei. Itseäni harmittaa, että telkkariin otetaan tuollainen vouhottaja. Moni Mikkosen tavoitteista ja mielipiteistä (kotiäitiyttä voisi tukea rahallisesti, lasten huomioiminen kiireen keskellä on ensiarvoisen tärkeää) ovat ihan kohdallaan ja voin milloin tahansa yhtyä niihin. Tuollainen tiejyrä-monologi vaan ei ole omiaan edistämään niitä aiheita. Ihminen joka pitää omasta näkökulmastaan niin jyrkästi kiinni, että kutsuu kaikkea vastakkaista argumenttia tukevaa tutkimusta “höpöhöpöksi” ei voi vakuuttaa minua. Sen sijaan asenne miltei provosoi ottamaan vastakkaisen kannan. Ja ennen kaikkea ärsyttää se, että samoin kuin kestovaippakeskustelussa, käyttäydytään ikäänkuin tässä kysymyksessä ei voisi olla olemassakaan kompromissiratkaisuja. Ihan kuin ei olisi olemassa lapsiaan rakastavia vanhempia, jotka uhrautuvat lastensa puolesta ja myös käyttävät päivähoitopalveluita. Tai kotiäitejä tai -isiä jotka ovat vallan kykeneviä järjestämään lapsilleen riittävästi kodin ulkopuolisia kontakteja, joissa lapsi voi harjoitella sosiaalisia taitojaan ja asteittain kokeilla omia siipiään. Totta hemmetissä on. Mutta julkisessa keskustelussa kovaäänisimpiä ovat ääripäät ja se on joko tai. Valitettavasti fundamentalistit vetoavat myös mediassa - ei asiapitoisuutensa vaan viihdearvonsa takia. Asiallinen keskustelu ei olisi saanut mitään julkisuutta. Sen sijaan nyt kun syntyi kissatappelu, voidaan taas hetken vouhottaa ääripäiden paremmuusjärjestyksestä, tomaattienheiton lomassa.

Äiti on jo pitkään suunnitellut käyttävänsä hyödyksi valotonta vuodenaikaa leikkimällä lasten kanssa pimeäpiilosta. Tänään sitten oli sopivasti ohjelmassa ei-mitään ja pimeääkin pimeämpi ilta (kuukin on ollut kateissa pilvien takana pari päivää), joten illallisen jälkeen sammutimme kaikki kodin valot ja kaivoimme fikkarit esille. Tytöt ovat kumpikin innoissaan piiloutumistouhuista ja taskulamppuaspekti toi leikkiin odotettua lisäsärmää. Emma ottaa jo leikin hyvin vakavasti. Laskemisen ajan silmät pidetään luonnollisesti kiinni ja tunnollinen tyttömme puristaa niitä umpeen niin lujaa että naama muistuttaa isoa rusinaa. Piilossakin ollaan tosissaan, ei mitään aikuisten muka-piiloja vaan ujuttaudutaan oikeasti pienimpään rakoon työpöydän taakse tai hautaudutaan valtavan tyyny- ja peittomeren alle. Stella sen sijaan on kyllä hoksannut piiloutumisen ilot, mutta kärsivällisyys ei vielä riitä siihen, että hän odottelisi paikallaan toisten etsiessä.

Tyttöjen leikissä näkyy hauskalla tavalla sisaruussuhteen muuttuminen Stellan kasvaessa. Neideillä on jo paljon yhteisiä leikkejä - ei vain rinnakkain leikkimistä - ja lisää tulee kokoajan kun Stella pystyy ilmaisemaan itseään paremmin. Emma vielä aika usein päättää mitä ja kuinka leikitään mutta Stellallakin alkaa olemaan enenevissä määrin sananvaltaa. Samalla kun yhteiset leikit ovat kehittyneet, on kuitenkin myös tullut ihan uudensorttisia tappeluita. Aiemmin riita syntyi lähinnä vanhempien kanssa, tai korkeintaan siitä että jompi kumpi tytöistä vei toiselta lelun. Nyt tapellaan ihan joka asiasta. Mitä reittiä kävellään tarhaan, kumpi saa sinisen pulkan, kuka on lohikäärme ja kuka prinsessa, mitä ruokaa leikkikeittiössä tänään tehdään… Ja sitten se yleisin riidan aihe, joka on kyllä vai ei. Siis niin, että toinen vain jossakin vaiheessa päättää huutaa (ihan kirkkaalta taivaalta) että “ei”, johon toinen tietysti inttää vastaan että “kyllä” ja hetken päästä ollaankin jo sitten nyrkit ojossa ja silmät kyynelissä puolustamassa omaa kantaa. Äiti ei kyllä ihmettele enää yhtään miksi sotia käydään. Siihen on näemmä sisäsyntyinen tarve.

Nyt on alhaalla toisenlainen tappelu - isi yrittää laittaa raivoavaa Stellaa nukkumaan. Joskus tuntuu, että Stellan unentarve on aivan mitättömän pieni. Puuh. Äiti sen sijaan on aina väsynyt ja nukkuisi mielellään töissäkin päiväunet.

Tulipa taas improvisoitua sen verran hyvä keitto, että pistetään resepti talteen.

Edit: siis aikuiset tykkäsivät. Lapset sanoivat “yäk” sekä “en halua syödä sieniä ja liemi on ihan pahaa” ja maistoivat kumpikin vain pakolliset miniminiannokset.

Jauheliha-herkkusienikeitto

500g vähärasvaista jauhelihaa (esim. naudan paistijauheliha)
500-750g tuoreita herkkusieniä
1 pienehkö purjo
1-2 lihaliemikuutiota
noin 1dl soijakastiketta
1 rkl jauhettua inkivääriä
1tl jauhettua mustapippuria
1dl ohratärkkelystä (tai perunajauhoja)
ruokaöljyä (esim. oliiviöljy)

Leikkaa purjo pieneksi ja kuullota ruokaöljyssä kunnes ne ovat ihan veteliä. Lisää jauheliha ja kun se on ruskistunut, siivutetut herkkusienet. Paista kunnes ainakin osa herkkusienien nesteestä on haihtunut. Lisää 1,5l vettä, lihaliemikuutio, inkivääri ja mustapippuri. Kun liemikuutio(t) on liuennut, lisää soijakastiketta. Maista ettei tule liian suolaista! Keittoon voi lorauttaa vähän myös makeaa chilikastiketta tai vaikka tabascoa potkuksi. Kun maut ovat kohdallaan, liuota 1dl tärkkelysjauhoja veteen ja suurusta keitto pakkauksen ohjeiden mukaan.

Huom: Keiton pakastettavuuteen saattaa vaikuttaa käytetty tärkkelys - perunajauho ei kai käyttäydy hyvin pakkasessa.

(Tämä teksti oli jäänyt blogikirjoitusten odotushuoneeseen jonottamaan kuvia. Kirjoitettu 13.12.)

Tänään oli Stellan synttärit. Oikeastihan ne olisivat vasta huomenna, mutta koska tänään oli ainoa järkevä päivä pitää synttärijuhlat (ensi viikonloppu menee liian lähelle joulua) ja äiti luulee ettei kolmevuotiaan synttäritietoudelle tee hyvää viettää kahta juhlapäivää peräkkäin synttärit ’siirrettiin’ päivää aiemmaksi. Aamulla herätimme tytön kynttilälaululla ja huoneeseen kärrättiin vanhempien lahja joka oli liian iso paketoitavaksi: vaaleanpunaiset nuken yhdistelmävaunut. Vaunut seurasivat mukaan pakolliselle pottapiipahdukselle, jonka jälkeen Stella siirtyi murustelemaan voileipää vanhempien sängylle. Suu täynnä leipää, käsi tiukasti nukenvaunuissa Stella totesi “Tänään on syntypäivä”. Jep, näin on.

Sänkyaamiaisen jälkeen puettiin ja siirryttiin yläkertaan kunnon aamiaiselle. Ruokapöydässä tuli heti ensimmäinen tappelu kun nukenvaunuja ei saanut ottaa ihan pöydän viereen vaan ne joutui parkkeeraamaan peräti puolen metrin päähän. Paahtoleipäaamiainen maistui, juustolla ja hillolla kuorrutettuna paahtiksia uppoaa näihin tyttöihin vaikka kokonainen paketti!

Aamupäivän tohinaa seurasi iltapäivällä lastenkutsut. Vieraita oli juuri sopivasti, niin että kaikille riitti sekä tilaa että leikkiseuraa. Valitettavasti isovanhemmat eivät päässeet juhliin - toivottavasti ehdimme tapaamaan heitä kaikkia pian kun alkaa joululomat. Stella leikkii jo sujuvasti muiden lasten kanssa ja antoi jopa kavereiden kokeilla uusia lelujaan. Ruoka maistui (äiti on oppinut, lapsille pitää olla nakkeja) samoin kakku, pahimmat kiukut vältettiin, mitään ei mennyt rikki ja kissatkin suhtautuivat tahmeisiin hellyydenosoituksiin yllättävän rennosti.

Tyttö oli niin tohinana koko päivän (ja kamera vailla akkua osan iltaa) ettei päivänsankarista ole synttäreiltä kuin muutama hassu kuva.

The Vaunut ja ylpeä omistaja. Vaunuihin pedattiin päivän mittaan sekä vauva että koira ja sitten lapsoset kärrättiin paikasta toiseen. Koska rappusiin ei saa mennä vaunujen kanssa, isi on saanut toimittaa hissin virkaa ja hän on varmaan päivän aikana kantanut vaunut kymmenen kertaa ylös ja toiset kymmenen alas!

Viidakon villi metsästäjä, oranssi kollimme Severi kuoli tänään.

Severi vietti joulun alla vahingossa pari päivää lukittuna parvekkeelle. Kissavahti onneksi huomasi karvaisen kasan ruusupuskan alla ja nappasi kollin sisälle lämpimään. Pientä laihuutta lukuunottamatta vaikutti, että kaikki oli ok. Lihotuskuuri näytti jo tepsivän ja vielä aamulla Severin vointi vaikutti hyvältä. Puolenpäivän aikaan katin kunto heikkeni kuitenkin yllättäen. Vartin sisään hengitys muuttui vaivalloiseksi, takajaloista lähti voimat ja tunto tyystin ja raukka ulisi hengenhädissään. Eläinlääkärille saapuessa Severillä oli erittäin vaikea hengittää ja kaikista jaloista oli lähtenyt voimat ja tunto. Lääkärin todettua tilanteen toivottomaksi päätimme päästää Severin kärsimyksistään ja kissalle annettiin viimeinen uni piikistä. Tarkka kuolinsyy on epävarma, mahdollisesti kyseessä oli sydänviasta aiheutunut veritulppa.

Emma ja Stella ovat tapahtuneesta vielä aika ymmällään. Sen sijaan kaksi muuta kissaamme kaipaavat jo ystäväänsä kovasti ja kulkevat asunnossa edestakaisin ihmeissään, maukuen välillä. Äidillä on kova työ pitää kyyneleitä loitolla, eikä se aina niin onnistukaan.

De senaste dagaRna haR Emma aRtikuleRat mycket omsoRgsfullt, speciellt näR hon sägeR oRd med bokstaven R, föR nu haR hon just läRt sig den också!

Viime viikonloppuna oli Emman synttärit, ensin lastenkutsut ja illalla aikuisille ja pikkuväelle suunnattu versio. Äidin yllätykseksi kourallinen viisivuotiaita ei ole ollenkaan paha joukko vieraiksi. Leikit sujuivat nätisti, ruoka syötiin siististi, kukaan ei rikkonut mitään, ketään ei sattunut eikä kukaan edes tehnyt hätää housuihin. Kesyjen kids only -juhlien jälkeen kylään saapuneet taaperoikäiset vanhempineen olivat reilusti touhukkaampi vierasjoukko (mikä ei ole yhtään paha juttu, paninpa vain tämänkin kummallisuuden merkille). Kaiken kaikkiaan juhla oli onnistunut ja Emma tykkäsi kovasti, siitä että sai ikiomat juhlat, siitä kun pääsi leikkimään kavereiden kanssa ‘omalla reviirillä’, sekä tietysti lahjoista.

Sunnuntaina vietimme isänpäivää, osuvasti Emman lastenkutsujen ylijäämäruokia syöden. Aamupalalla oli myös muimu, joka jäi synttärijuhlien jälkeen yöksi. Tytöt lahjoivat isiä tarhassa valmistamillaan lahjoilla: Stellan paketista kuoriutui keltainen kipsiin painettu kädenjälki ja Emma vastasi isänpäiväaamiaisen herkuista, kun lahjakassista löytyi itsetehtyjä suklaamuurahaisia. (Niistä riitti pala kaikille, olivat hyviä, nam!)

Loput viikosta on tähän saakka mennyt huomattavasti vähemmän juhlallisissa tunnelmissa. Tiistaina meidän isi lähti työmatkalle ja isänpuutteen vaivaamina Stella ja Emma ovat olleet vuorotellen halikipeitä sylityttöjä tai käveleviä kaaoskatastrofeja. Kurjassa säässä ja pilkkopimeässä ei ole huvittanut ulkoilla enää tarhapäivän jälkeen, sitäpaitsi lapset ovat aikaisen herätyksen jäljiltä (jotta äiti ehtii tekemään töitäkin 1h suuntaansa työmatkojen välillä) olleet aika väsyneitä illalla. Emman sydänystävä on kipeä ja poissa tarhasta ja naapurin pojan kanssa eiliselle sovitut lekkitreffitkin peruuntuivat. Ja äiti on aamuisin ‘dum’, iltapäivisin ‘alldeles dum’ ja iltaisin kun lapset menevät nukkumaan ‘jättedum’. Kaikki on siis kerrassaan totaalisen kamalaa. Sääliksi käy näitä lapsia…

Ihan kuin ei äidin hermoja kiristäisi muutenkin. Hammasta purren, prkl. Iltasaduksi luen Tove Janssonin ‘Kuinkas sitten kävikään’ jossa Muumimamman repliikeissä kirjainten i, ä ja ö pilkut on korvattu sydämillä ja vaihdan ne salaa mielessäni salamoiviksi ukkospilviksi. Lasten nukahdettua katoaa mystisesti pussillinen vaahtokarkkeja.

Emma täytti tänään viisi vuotta. Paljon onnea Emma!

Päivä alkoi herätyskellon sointiin, johon heräsivät suunnitelmien vastaisesti tasan kaikki. Onneksi Emma on aamuisin aika hidas. Siihen luottaen isä ja äiti kiiruhtivat heti herättyään vaivihkaa yläkertaan ja valmistivat siellä kaakaon ja pienet voileivät, sytyttivät viisi kynttilää, kasasivat nämä sekä kaksi pientä lahjaa tarjottimelle ja kipaisivat takaisin alakertaan. Emma aavisti varmaan jotain, koska kun olimme valmiit ja virittelimme lauluääniämme lastenhuoneen ovella hän oli jo täysin hereillä ja istui sängyssä odottamassa. Aamuinen onnittelu saatiin kuitenkin suoritettua pyjamat päällä ja tyttö oli ilmeisen hyvillään. Siirryttyämme vanhempien sängylle Emma söi voileivät, joi kaakaon ja repi lahjansa kääreistä. Paketeista löytyi sydänkuvioinen trikoopaita, korallinvärinen pitsinen villapaita sekä ompelusetti.

Pukemisen jälkeen jatkoimme aamupalalle. Vanhemmat olivat taiteilleet varsinaisen kakun leivontarippeistä myös espressokupin kokoisen minikakun, joka syötiin aamupalalla. Emma on jo pari kertaa kaupassa himoinnut kaunista prinsessakakkua ja äiti on todennut että sellaisen saattaa sitten saada syntymäpäivänään. Aamuinen prinsessakakku ei ollut espressokuppia isompi, mutta sitä koristi (suhteettoman suuri) vaaleanpunainen marsipaaniruusu ja aamupalalla syötynä se käynnisti synttäripäivän juhlallisissa tunnelmissa. Isi laittoi kunnolla elintarvikeväriä marsipaaniin ja niin kakusta tuli komeasti tummanvihreä vaaleanpunaisella kukalla, ihan niinkuin oikeat ruusut. Äidistä oli tärkeää että synttäreiden aamu on vähän erikoinen jottei juhla katoa kokonaan normaalin aamuhässäkän alle. Siinä onnistuttiinkin.

Viisuvuotiaalle vanhenemiseen liittyy päällimmäisenä tunteena ylpeys. Tuon maagisen askeleen ottaminen kohti isona olemista on jopa tärkeämpää kuin lahjojen saaminen. Emman puheista päätellen tämänpäiväisten synttäreiden ehdottomasti tärkein anti oli se, että piirrokset allekirjoitetaan tästedes EMMA 5. Niitä tulikin tänään kotiin viitisen kappaletta.

Numeron viisi kirjoittamista on jo harjoiteltu. Se on esiintynyt tiuhaan niissä taideteoksissa joita Emma on vaihtanut parhaan ystävänsä kanssa. Kuukauden ajan tuo ihana Emilia on ollut viisi ja Emma vasta neljä. Kuukauden ajan kaikkia keskenäisen ystävyyden dokumentteja - lukuisia prinsessapiirroksia, salaisia viestejä ja lentokoneita - on koristanut molempien tyttöjen nimet, sievästi alekkain kirjoitettuna, ja nuo kaksi eri numeroa. 4 ja 5.

Kuin kohtalon oikusta sydänystävä ei ollut tarhassa tänään vaan kotona potemassa flunssaa. Matkalla tarhasta Emma oli huolissaan. Koska Emilia ei ollut syntymäpäivänä tarhassa, hän ei voi tietää että Emma on kasvanut ja tarhaan palatessa uusi ikä voi tulla ystävälle aika yllätyksenä. Kävellessämme kotiin Emma harjoitteli asian kertomista: “Älä hätäänny. Olen nyt viisivuotias. Olen silti sama Emma.” Äiti kyseli eikö voisi sanoa myös “Istu alas ettet tipahda pepullesi. Olen nyt yhtä vanha kuin sinä.” mutta se oli ihan hassu ehdotus.

Päiväkodista palatessa kotona odotti muimulta ja muipalta iki-ihana kortti. (Kortissa on useasta paperinpalasta koostuva keinu, jossa istuu tyttö, ja sekä keinu että muut osat heiluvat ja keinuvat kun korttia liikuttaa. Emmaa ei meinannut saada ruokapöytään kun hän istui lumoutuneena kortin parissa.) Lopulta pääsimme vihdoin syömään. Emman toivomuksesta ruokana oli spagettia ja kasviksia. Äiti oli suoraan sanoen hieman yllättynyt siitä, miten terveellinen valinta oli.

Ripeäliikkeisestä päivänsankarista oli vaikea saada kuvia. Allaolevaan otokseen tallentui autenttinen otos päivänsankarista: huitovien käsien ja jalkojen ympäröimä hymy.

Emma ilmoitti aamulla olevansa prinsessa ja että prinsessat eivät peseydy aamuisin. Nyt puolen päivän aikaan prinsessat eivät nuku päiväunia. Veikkaanpa, että eivät mene iltaisin nukkumaankaan, nuo öisin rilluttelevat tyllitypykäiset…

Stella on leikkinyt paljon piilosta Emman ja muiden tarhan lasten kanssa. Kun isommat lapset laskevat tai juoksevat ja piiloutuvat, pienemmät vain peittävät silmänsä ja kuvittelevat olevansa piilossa. Stellan leikki noudattaa parhaillaan jotain siinä välimaastossa - joskus hän piiloutuu ja peittää silmänsä, toisinaan taas piiloutuminen unohtuu ja tyttö vain seisoo ja odottaa, että joku tulee ottamaan kädet pois silmien edestä. Joka tapauksessa leikkiin liittyy silmien peittäminen ja tämä mielleyhtymä on niin sitkeä, että peittyivätpä silmät mistä tahansa, niin se vie ajatukset leikkiin. Kuten tänään ruokapöydässä, Stella pyyhki kiukkuspäissään hiuksia naamalta ja siinä sivussa peittyi silmät. Sekunnin murto-osassa ajatukset karkasivat muille maille ja syntyi erittäin hassu tilanne: tiuskiva lause loppui puolitiehen, ja korvautui raikaavalla ‘kukkuluuluu… tulee nyt!’. Vanhemmat katsoivat toisiaan hetken kuin puusta pudonneet ennen kuin tajusivat mitä oli tapahtunut.

Äidin työt ovat viime aikoina venyneet sekä ylitöiksi että yötöiksi. Lapset ovat joutuneet kärsimään äiti-vajeesta, ja äitikin on kaivannut lapsia ihan hirveästi. Viime viikon loppupuolella äiti sai ylitöiden vastapainoksi pari ihanaa päivää vapaata. Parasta syksyisessä vapaapäiväsä on viettää se luonnossa, joten äiti nappasi lapset kainaloon ja suuntasi Tampereelle, sylittelykuurille ja tuttuihin metsiin.

Metsä oli ihana. Metsä oli täynnä suppilovahveroita. Flunssainen Stella matkusti äidin selässä ja huuteli ‘vamp vamp’, Emma-sienikoira loikki metsässä kuin kokenut hirvivasa ja sekä löysi että poimi suppiksia. Kotiin kannettiin monen monta litraa ihania sieniä, kaksi väsynyttä ja metsäntuoksuista lasta ja yllättävän vähän hirvikärpäsiä!

Retkeä varjosti hiukan porukan flunssaisuus - äidillä oli flunssa päällä jo lähtiessä, Stella sairastui matkalla ja kuumeili yhden yön ja ilmeisesti onnistuimme tartuttamaan saman flunssan myös serkkupojalle. Harmi, ja pahoittelut siskolle… Vielä meillä köhitään - maanantaina Stellalla rohisi hengitys niin pahasti että äiti jäi kotiin hoitamaan tyttöä. Tiistaina molemmat lapset olivat takaisin tarhassa mutta tänään isi päivysti nuhaisia ja rohisevakurkkuisia neitoja taas kotona.

Tänään töistä tullessa äitiä odotti ihana lahja: kasa taideteoksia joita lapset olivat piirtäneet ja maalanneet päivän aikana. Alla skannattuna yksi niistä. Emman kaksiosainen teos esittää kuningasta ja merileijonaa. Papereihin on kirjoitettu vanhempien nimet ja niitä yhdistää viiva, jonka kummassakin päässä on sydän. Se kertoo kuulemma siitä, että äiti ja isä rakastavat toisiaan.

Tytöt tappelivat rakennuspalikoista ja meinasi jo juuri tulla kamala huuto ja mustelmia aiheuttava palikkasade, kun äiti keksi pelastaa tilanteen seurapelisessiolla ja kaivoi esiin kaapista huojuvan tornin. Sehän on siis mainio seurapeli, jossa puisista palikoista rakennetaan torni. Tornista kuuluu tämän jälkeen noukkia irtonaisia klapeja parhaiden kykyjensä mukaan kunnes torni lopulta romahtaa. Tornien kaatamisesta innostuneiden tenavien kanssa touhutessa tämä jotenkin tuntui oivalliselta pelivalinnalta.

Ensimmäisten muutaman pelikierroksen perusteella voimmekin todeta, että Huojuva torni on erinomainen perhepeli! Purkin kyljessä mainostetaan että peli olisi pelattavissa 5-vuotiaasta eteenpäin, mutta se on ihan turhan varovainen arvio. Emma pelasi ihan täysillä ja lirkutteli taitavasti irti tornin alimmaisia, hiukan jumissa olevia paloja. Ja jopa Stella ymmärsi sujuvasti pelivuoron vaihtumiset ja noukki omalla vuorollaan tornista aina päällimmäisen palikan ylpeä virne naamalla. Vuorojen välillä kerätyistä palikoista sai kivasti rakenneltua omaa pikkutornia. Mainittavaa on myös että isillä ja äidillä oli kerrankin ihan rehdisti jotain pelattavaa, mikä oli harvinaisen hauskaa vaihtelua verrattuna normaaleihin lasten kanssa pelattaviin peleihin, joissa pitää heittäytyä joko tyhmäksi, sokeaksi tai muuten kyvyttömäksi jos ei halua sabotoida lapsen peliä. Jostain kumman syystä kun niitä koko perheen pelejäkään ei suunnitella niin että sopisivat kaikenikäisille pelattavaksi ainakaan samaan aikaan.