Isit ovat tärkeitä
Viime viikonloppuna oli Emman synttärit, ensin lastenkutsut ja illalla aikuisille ja pikkuväelle suunnattu versio. Äidin yllätykseksi kourallinen viisivuotiaita ei ole ollenkaan paha joukko vieraiksi. Leikit sujuivat nätisti, ruoka syötiin siististi, kukaan ei rikkonut mitään, ketään ei sattunut eikä kukaan edes tehnyt hätää housuihin. Kesyjen kids only -juhlien jälkeen kylään saapuneet taaperoikäiset vanhempineen olivat reilusti touhukkaampi vierasjoukko (mikä ei ole yhtään paha juttu, paninpa vain tämänkin kummallisuuden merkille). Kaiken kaikkiaan juhla oli onnistunut ja Emma tykkäsi kovasti, siitä että sai ikiomat juhlat, siitä kun pääsi leikkimään kavereiden kanssa ‘omalla reviirillä’, sekä tietysti lahjoista.
Sunnuntaina vietimme isänpäivää, osuvasti Emman lastenkutsujen ylijäämäruokia syöden. Aamupalalla oli myös muimu, joka jäi synttärijuhlien jälkeen yöksi. Tytöt lahjoivat isiä tarhassa valmistamillaan lahjoilla: Stellan paketista kuoriutui keltainen kipsiin painettu kädenjälki ja Emma vastasi isänpäiväaamiaisen herkuista, kun lahjakassista löytyi itsetehtyjä suklaamuurahaisia. (Niistä riitti pala kaikille, olivat hyviä, nam!)
Loput viikosta on tähän saakka mennyt huomattavasti vähemmän juhlallisissa tunnelmissa. Tiistaina meidän isi lähti työmatkalle ja isänpuutteen vaivaamina Stella ja Emma ovat olleet vuorotellen halikipeitä sylityttöjä tai käveleviä kaaoskatastrofeja. Kurjassa säässä ja pilkkopimeässä ei ole huvittanut ulkoilla enää tarhapäivän jälkeen, sitäpaitsi lapset ovat aikaisen herätyksen jäljiltä (jotta äiti ehtii tekemään töitäkin 1h suuntaansa työmatkojen välillä) olleet aika väsyneitä illalla. Emman sydänystävä on kipeä ja poissa tarhasta ja naapurin pojan kanssa eiliselle sovitut lekkitreffitkin peruuntuivat. Ja äiti on aamuisin ‘dum’, iltapäivisin ‘alldeles dum’ ja iltaisin kun lapset menevät nukkumaan ‘jättedum’. Kaikki on siis kerrassaan totaalisen kamalaa. Sääliksi käy näitä lapsia…
Ihan kuin ei äidin hermoja kiristäisi muutenkin. Hammasta purren, prkl. Iltasaduksi luen Tove Janssonin ‘Kuinkas sitten kävikään’ jossa Muumimamman repliikeissä kirjainten i, ä ja ö pilkut on korvattu sydämillä ja vaihdan ne salaa mielessäni salamoiviksi ukkospilviksi. Lasten nukahdettua katoaa mystisesti pussillinen vaahtokarkkeja.
