hyrskynmyrsky

Jostain syystä perus porkkanasämpylät eivät innosta minua ollenkaan. Ulkonäkö lupaa reilusti makua (porkkanaa, nam!), mutta silti sämpylä usein on aika tylsä - eikä porkkanaa välttämättä maista ollenkaan. Lisäksi mielleyhtymät porkkanakakkuun virittää suun odottamaan jotain paljon muhevampaa, tummempaa, mausteisempaa. Ei ihmekään, jos ei tavallinen pieni porkkanasämpylä pysty vastaamaan noihin ennakko-odotuksiin.

Mämmimaltailla leipomisesta innostuneena sainkin idean tunkea maltaita myös porkkanasämpylätaikinaan. Perään lensi vielä vähän mausteita ja syntyi ihan mielenkiintoinen, hivenen muhevampi porkkanasämpylä. Kurkuma värjää myös koko sämpylän hennosti kellertäväksi, mikä näyttää aika hauskalta ja sopii hyvin tulevaan pääsiäiseen.

Sämpylöiden paistosta: Meillä on kaasu-uuni ja siinä on kerrassaan haasteellista leipoa (ohjeita ja vinkkejä tässä). Ainoa keino saada järkevästi ruskistuneita ja tasaisesti paistuneita sämpylöitä on paistaa ne silikonisessa vuoassa. Isot leivät tehdään meillä siksi vuokaleipinä ja sämpylät paistuvat hienosti silikonisessa muffinsivuoassa. Vuokasämpylöitä tehdessä taikina voi jäädä hiukan löysäksi, koska sämpylät lusikoidaan suoraan muotteihin. Jos leivot sämpylät pellillä, lisää jauhoja kunnes taikina on käsiteltävissä.

Porkkanasämpylät
1l maitoa tai vettä
50 g hiivaa
1 dl siirappia
1 rkl sokeria
1-2 tl suolaa
1 rkl inkivääriä
1 rkl kurkumaa
1 dl mämmimaltaita
3 dl grahamjauhoja
loput jauhoista: vehnä- tai hiivaleipäjauhoja
100 g margariinia
5-6 porkkanaa hienoksi raastettuna

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon (tai veteen). Lisää osa vehnäjauhoista, sokeri, suola ja mausteet ja vatkaa kunnon sitko taikinaan. Lisää siirappi, mämmimaltaat ja grahamjauhot sekä raastettu porkkana. Vaivaa hyvin ja lisää jauhoja pikkuhiljaa kunnes taikina irtoilee kulhon reunoista ja vaikuttaa, että taikina on käsiteltävissä. Vaikka tekisit sämpylät muffinsivuokiin, varo ettei taikina jää liian löysäksi - porkkana tuo lisää nestettä! Lopuksi, sulata margariini ja vaivaa joukkoon.

Anna kohota hyvin, vaivaa uudelleen ja muotoile pieniä sämpylöitä tai lusikoi taikinaa muffinsivuokiin. Muffinsivuoat piripintaan paistuvat kaasu-uunissa 6/8 22min, sähköuunissa vastaava olisi ehkä 225º ja 20 min.

Muimun kautta kummitädiltä kantautunut mallaslimppuohje kohtasi äidin improvisaatiokeittiön ja tuloksena oli varsin onnistunut sämpyläohje. Pistetäänpä muistiin.

Sämpylöiden paistosta: Meillä on kaasu-uuni ja siinä on kerrassaan haasteellista leipoa (ohjeita ja vinkkejä tässä). Ainoa keino saada järkevästi ruskistuneita ja tasaisesti paistuneita sämpylöitä on paistaa ne silikonisessa vuoassa. Isot leivät tehdään meillä siksi vuokaleipinä ja sämpylät paistuvat hienosti silikonisessa muffinsivuoassa. Vuokasämpylöitä tehdessä taikina voi jäädä hiukan löysäksi, koska sämpylät lusikoidaan suoraan muotteihin. Jos leivot sämpylät pellillä, lisää jauhoja kunnes taikina on käsiteltävissä.

Appelsiini-mallassämpylät

1 l appelsiinituoremehua
2 dl vettä
50 g hiivaa
2 dl siirappia
2 tl suolaa
1,5 tl anista
0,5 dl pellavasiemenrouhetta
2 dl mämmimaltaita
2-3 dl ruisjauhoja
loput jauhot: hiivaleipäjauhoja/vehnäjauhoja
150 g leivontamargariinia

Lämmitä appelsiinimehu kädenlämpöiseksi. Murustele joukkoon hiiva, lisää siirappi, suola, anis ja osa vehnäjauhoista. Vatkaa reippaasti sitkoa taikinaan, lisää sitten pellavasiemenrouhe, mämmimaltaat ja ruisjauhot. Vaivaa taikinaa ja lisää pikkuhiljaa jauhoja kunnes taikina irtoilee kulhon seinämistä.

Anna kohota hyvin, vaivaa taas ja annostele taikina muffinsivuokiin. Paista kaasu-uunissa 6/8, 18-20 min, sähköuunissa vastaava olisi ehkä 225º ja 16 min.

Kaasuliesi on monen mielestä keittäjän unelma. Kaasu-uuni sen sijaan on pieni henkilökohtainen painajainen, enkä vielä ole kuullut kenenkään sellaista kehuvan. Kaasu-uunin armoton alalämpö on haaste etenkin niille jotka pitävät leipomisesta. Epäilevät voivat yrittää paistaa pullia grillissä - vitivalkoiset pullat ovat päältä vielä taikinaiset kun rapsakka pohja alkaa savuamaan.

Katastrofaalisen ensikosketuksen (kutakuinkin tuo yllä kuvattu pulla) jälkeen yritin verkosta etsiä ohjeita kaasu-uunissa leipomiseen. Niitä ei silloin löytynyt, mutta keskustelufoorumeilta sain yksittäisiä vihjeitä jotka auttoivat alkuun. Nyt olen muutaman vuoden kokeilun myötä oppinut joukon temppuja, joilla pullat ja leivät saa onnistumaan, ainakin kohtuullisesti, joten ajattelin pistää jakoon.

Kaikki paistetaan katonrajassa. Leipomisen A ja O on leivonnaisen hyvä etäisyys polttimosta. Näin lämpö tavoittaa leivonnaisen mahdollisimman tasaisesti eri puolilta, eikä vain suoraan alhaalta. Kun laitat leipäsi/pullasi uuniin, arvioi paljonko se tulee kohoamaan ja sijoita se sitten kohoamisvara huomioiden niin korkealle kuin uuni sallii. Voit jopa vaihtaa tasannetta paiston aikana ja tuoda peltiä alas vasta kun leivonnainen uhkaa tarttua uunin kattoon, jotta saat koko paiston ajan pidettyä mahdollisimman paljon etäisyyttä alapolttimoon. Tämä tarkoittaa myös että uunissa ei kannata paistaa enemmän kuin yhtä pellillistä kerrallaan. (Olen kuullut että uudemmissa uuneissa on jonkinlainen kiertoilma joka tasaisi lämpöä. No, sellaista ei ole meidän 70-80-luvun uunissa - voi olla että ohje on turha jos sinulla on uudempi uuni.)

Vältä peltiä, suosi ritilää. Tämä on toinen tapa, jolla on suuresti vaikutusta siihen, mistä suunnasta lämpö tulee. Pelti ei päästä nousevaa lämmintä ilmaa lävitseen, vaan ennemminkin lämpiää itse ja polttaa leivonnaisten pohjat. Pellin päällä paistettuina pullat saavat kovan, keksimäisen pohjan. Parempi ratkaisu on ritilä, jonka päällä (muutamakin arkki) leivinpaperia. Sellaisia leivonnaisia varten jotka edellyttävät ehdottoman sileää alustaa (piparkakut, kääretortut) voi kokeilla ritilän päälle asetettua silikonista leivinalustaa. Kääretortulle tämän päälle kannattaa tietysti levittää vielä reunoista taitettu leivinpaperi, ettei taikina valu. Pellin lämpöä blokkaavan ominaisuuden voi käyttää myös hyödykseen: jos pellin laittaa tyhjillään uunin alaosaan se tasaa jonkin verran lämpöä. Jotkut suosittelevat vielä, että pellille kaadetaan vettä. En kuitenkaan ole kokenut tätä tarpeelliseksi silloin, kun leivon silikonivuoissa (lisää alla).

Vuokamateriaalin valinta vaikuttaa paistotulokseen. Metalli on huono valinta vuoassa, koska se johtaa lämpöä hyvin ja tuloksena on sen seurauksena yleensä kärähtänyt pinta. Jos kuitenkin päätyy metalliin, kannattaa muistaa että myös vuoan värillä on väliä: vaaleat pinnat heijastavat lämpöä enemmän kuin tummat ja lämpiävät näin suhteessa vähemmän. Oman kokemuksen mukaan vuokamateriaaleista parhain on kuitenkin silikoni (lisää alla), silikonivuoan puutteessa myös lasi ja keramiikka toimivat (mutu-tuntumalla sanoisin että lasi toimii näistä kahdesta paremmin). Ennen silikoneja leivoin melkein kaikki leivät vuokaleipinä, isossa lasisessa lasagnevuoassa.

Lyömätön silikoni. Silikoni on kaasu-uuni-leipojan pelastus. Silikonivuoka kestää hyvin käyttöä kaasu-uunissa (vaikka tätä ei yleensä erikseen vuokien ohjeissa mainita) ja mitä tärkeintä, koska se johtaa lämpöä hyvin huonosti se käytännössä eristää leivonnaiset kaasu-uunin alhaalta tulevalta lämmöltä. Näin lämpö pääsee leivonnaisen kimppuun tasaisesti kaikilta puolilta. Paistotulos on aivan taivaallisen hyvä verrattuna muihin vuokamateriaaleihin! Itse ostin heti pari leipävuokaa ja niissä paistan nykyään niin leivät ja kuivakakut, kuin myös sokerikakut (synttärikakkuja kaivataan yleensä junan- ym. muotoisina, joten neliskulmainen muoto ei haittaa yhtään), jauhelihamurekkeet, terriinit - kaikki mikä vaan on vuokaan laitettavissa. Suurin oivallus minulle on kuitenkin ollut silikoninen muffinsivuoka, jossa olen alkanut tehdä sämpylöitä, pullia ym. pikkupaistoksia. Silikoninen vuoka on sämpylöiden kanssa ihan lyömätön. Ensinnäkin kaikista pullista tulee aina kutakuinkin säännöllisen muotoisia. Toisekseen, kierrepullat ja muut täytetyt leivonnaiset eivät aukea, eivätkä täytteet valu pellille (päin vastoin, kaikki valuvaisetkin täytteet muhivat kypsäksi yhdessä taikinan kanssa ja pullista tulee Herkullisia). Ja lopulta, sämpylöitä tehdessäni minun tarvitsee vain annostella oikea määrä taikinaa muffinsivuokiin - näin selviän leipomisvaiheesta käden käänteessä, sotkematta käsiäni ja pöytää! Usein teen sämpylätaikinasta tahallaan ihan hivenen käsin leivottavaa taikinaa löysempää (sellaista, että sitä juuri ja juuri pystyisi käsittelemään reilusti jauhotetulla pöydällä). Reippaan vaivaamisen ja kunnon kohotuksen jälkeen tökin taikinaa hetken kulhossa ja sitten vain nostelen taikinaklimppejä vuokaan kauhan ja nuolijan kanssa. Simppeliä ja siistiä - olen muffinsivuokien ylin ystävä!

Kahvi on ruskeaa. Kaasu-uunissa voi olla vaikea saada pulliin väriä. Perinteisten kananmunalla tai maidolla sivelemisten sijaan voi kokeilla onneaan kahvilla tai siirapilla - joskus näillä saa paremmin väriä pulliin/sämpylöihin.

Huomioita paisto-ajoista. Kaasu-uunin lämpötilat menevät meillä yhdestä kasiin, eikä meillä ole kovin luotettavaa lämpömittaria joten tämä on nyt ihan mutua kun en tiedä astelukujakaan. Tuntumani on kuitenkin, että paistan sämpylöitä hivenen pitempään ja matalemmalla lämmöllä kuin sähköuunissa on tapana. Esimerkiksi muffinsivuoassa paistuvat sämpylät viettävät uunissa noin 20min (uuninlämpö kuutosella).

Edit: Uunin ohjelehtisen mukaan lämpötilat ovat seuraavat:
1=150°
2=160°
3=180°
4=200°
5=220°
6=240°
7=260°
8=280°
Matalampia lämpötiloja (esim. sienien/hedelmien kuivaamiseen) olen hakenut jättämällä uuniluukun auki. Hyvin toimii!

Pizzan ystävä. Joissakin tilanteissa kaasu-uuni on oikeasti oivallinen. Sellaisissa tilanteissa, joissa kova alalämpö on tavoite, mikään ei vedä vertoja kaasulle. Crostinien grillaus, paprikan paahto ennen kuorimista ja pizzan paistaminen sujuvat kaasu-uunissa loistavan hyvin. Pizzan paistamiseen käytä peltiä, mielellään mustaa ja pistä käräyttäen!

Siinäpä kaikki. En edelleenkään ole kaasu-uunin ystävä enkä suosittele moista kenellekään. Mutta jos joudut leipomaan kaasu-uunissa, toivon, että näillä vihjeillä pääset askeleen lähemmäs tavoitteitasi. Onnea yritykseen!

Ps. Jos teillä lukijoilla on lisää leipomisvinkkejä kaasukokille, kommentteihin saa mielellään laittaa lisää vihjeitä!

Lämpimät onnittelut viime lauantaina maailmaan putkahtaneelle serkkupojalle sekä serkkupojan veljelle, josta täten tuli ISOveli. Wau!

Serkkupojan vanhemmille lähtee paitsi sylillinen onnitteluja myös säkillinen vauvojen unihiekkaa

Eräs nuori neiti kirjoittelee viestejä eräälle nuorelle pojalle. Sen enempää detaleja ei siitä heru, koska nuori neiti ei varmaankaan halua että koko maailma tietää kenelle viestit menevät. Äiti oli ihan sinut homman kanssa, kunnes selvisi, että viestien tarkoitus on (tadaa!) pelottaa, nolata ja kiusata. Kävimme pienen keskustelun siitä, ettei toiselle saa tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Kiemurrellen kertoi nuori neito että ehkä kuitenkin poika myös tykkää että häntä kiusataan ja että usein hän kiusaa itse myös takaisin. Mene ja tiedä, kuka tässä nyt oikein potkii ja ketä.

Perheen muihin kuulumisiin - äidille tipahti kuin kuu taivaalta että pian (lue: nyt) on ilmoittautumiset esikouluun. Siispä ensin kaoottisella vimmalla selvittämään mitä esikouluja ylipäätään lähistöllä on ja mihin niistä pääsee pienimmällä bussien yhdistelmällä. Kesän aikana ehtii sitten pää vääränä arpomaan kuinka ihmeessä syksyllä saadaan yksi eskarilainen kuskattua yhteen osoitteeseen ja toinen tarhalainen toiseen niin, että välissä joku tekee vähän töitäkin.

Mediapoimintoja viikon varrelta. Nina (rva Timo TA) Mikkonen meni ja laukoi omituisia käsityksiä päiväkodeista telkkarissa ja mammauniversumi on hetken taas kuohunnassa keskustelusta kotona-vaiko-ei. Itseäni harmittaa, että telkkariin otetaan tuollainen vouhottaja. Moni Mikkosen tavoitteista ja mielipiteistä (kotiäitiyttä voisi tukea rahallisesti, lasten huomioiminen kiireen keskellä on ensiarvoisen tärkeää) ovat ihan kohdallaan ja voin milloin tahansa yhtyä niihin. Tuollainen tiejyrä-monologi vaan ei ole omiaan edistämään niitä aiheita. Ihminen joka pitää omasta näkökulmastaan niin jyrkästi kiinni, että kutsuu kaikkea vastakkaista argumenttia tukevaa tutkimusta “höpöhöpöksi” ei voi vakuuttaa minua. Sen sijaan asenne miltei provosoi ottamaan vastakkaisen kannan. Ja ennen kaikkea ärsyttää se, että samoin kuin kestovaippakeskustelussa, käyttäydytään ikäänkuin tässä kysymyksessä ei voisi olla olemassakaan kompromissiratkaisuja. Ihan kuin ei olisi olemassa lapsiaan rakastavia vanhempia, jotka uhrautuvat lastensa puolesta ja myös käyttävät päivähoitopalveluita. Tai kotiäitejä tai -isiä jotka ovat vallan kykeneviä järjestämään lapsilleen riittävästi kodin ulkopuolisia kontakteja, joissa lapsi voi harjoitella sosiaalisia taitojaan ja asteittain kokeilla omia siipiään. Totta hemmetissä on. Mutta julkisessa keskustelussa kovaäänisimpiä ovat ääripäät ja se on joko tai. Valitettavasti fundamentalistit vetoavat myös mediassa - ei asiapitoisuutensa vaan viihdearvonsa takia. Asiallinen keskustelu ei olisi saanut mitään julkisuutta. Sen sijaan nyt kun syntyi kissatappelu, voidaan taas hetken vouhottaa ääripäiden paremmuusjärjestyksestä, tomaattienheiton lomassa.

Viime viikonloppuna oli Emman synttärit, ensin lastenkutsut ja illalla aikuisille ja pikkuväelle suunnattu versio. Äidin yllätykseksi kourallinen viisivuotiaita ei ole ollenkaan paha joukko vieraiksi. Leikit sujuivat nätisti, ruoka syötiin siististi, kukaan ei rikkonut mitään, ketään ei sattunut eikä kukaan edes tehnyt hätää housuihin. Kesyjen kids only -juhlien jälkeen kylään saapuneet taaperoikäiset vanhempineen olivat reilusti touhukkaampi vierasjoukko (mikä ei ole yhtään paha juttu, paninpa vain tämänkin kummallisuuden merkille). Kaiken kaikkiaan juhla oli onnistunut ja Emma tykkäsi kovasti, siitä että sai ikiomat juhlat, siitä kun pääsi leikkimään kavereiden kanssa ‘omalla reviirillä’, sekä tietysti lahjoista.

Sunnuntaina vietimme isänpäivää, osuvasti Emman lastenkutsujen ylijäämäruokia syöden. Aamupalalla oli myös muimu, joka jäi synttärijuhlien jälkeen yöksi. Tytöt lahjoivat isiä tarhassa valmistamillaan lahjoilla: Stellan paketista kuoriutui keltainen kipsiin painettu kädenjälki ja Emma vastasi isänpäiväaamiaisen herkuista, kun lahjakassista löytyi itsetehtyjä suklaamuurahaisia. (Niistä riitti pala kaikille, olivat hyviä, nam!)

Loput viikosta on tähän saakka mennyt huomattavasti vähemmän juhlallisissa tunnelmissa. Tiistaina meidän isi lähti työmatkalle ja isänpuutteen vaivaamina Stella ja Emma ovat olleet vuorotellen halikipeitä sylityttöjä tai käveleviä kaaoskatastrofeja. Kurjassa säässä ja pilkkopimeässä ei ole huvittanut ulkoilla enää tarhapäivän jälkeen, sitäpaitsi lapset ovat aikaisen herätyksen jäljiltä (jotta äiti ehtii tekemään töitäkin 1h suuntaansa työmatkojen välillä) olleet aika väsyneitä illalla. Emman sydänystävä on kipeä ja poissa tarhasta ja naapurin pojan kanssa eiliselle sovitut lekkitreffitkin peruuntuivat. Ja äiti on aamuisin ‘dum’, iltapäivisin ‘alldeles dum’ ja iltaisin kun lapset menevät nukkumaan ‘jättedum’. Kaikki on siis kerrassaan totaalisen kamalaa. Sääliksi käy näitä lapsia…

Ihan kuin ei äidin hermoja kiristäisi muutenkin. Hammasta purren, prkl. Iltasaduksi luen Tove Janssonin ‘Kuinkas sitten kävikään’ jossa Muumimamman repliikeissä kirjainten i, ä ja ö pilkut on korvattu sydämillä ja vaihdan ne salaa mielessäni salamoiviksi ukkospilviksi. Lasten nukahdettua katoaa mystisesti pussillinen vaahtokarkkeja.

Äidin työt ovat viime aikoina venyneet sekä ylitöiksi että yötöiksi. Lapset ovat joutuneet kärsimään äiti-vajeesta, ja äitikin on kaivannut lapsia ihan hirveästi. Viime viikon loppupuolella äiti sai ylitöiden vastapainoksi pari ihanaa päivää vapaata. Parasta syksyisessä vapaapäiväsä on viettää se luonnossa, joten äiti nappasi lapset kainaloon ja suuntasi Tampereelle, sylittelykuurille ja tuttuihin metsiin.

Metsä oli ihana. Metsä oli täynnä suppilovahveroita. Flunssainen Stella matkusti äidin selässä ja huuteli ‘vamp vamp’, Emma-sienikoira loikki metsässä kuin kokenut hirvivasa ja sekä löysi että poimi suppiksia. Kotiin kannettiin monen monta litraa ihania sieniä, kaksi väsynyttä ja metsäntuoksuista lasta ja yllättävän vähän hirvikärpäsiä!

Retkeä varjosti hiukan porukan flunssaisuus - äidillä oli flunssa päällä jo lähtiessä, Stella sairastui matkalla ja kuumeili yhden yön ja ilmeisesti onnistuimme tartuttamaan saman flunssan myös serkkupojalle. Harmi, ja pahoittelut siskolle… Vielä meillä köhitään - maanantaina Stellalla rohisi hengitys niin pahasti että äiti jäi kotiin hoitamaan tyttöä. Tiistaina molemmat lapset olivat takaisin tarhassa mutta tänään isi päivysti nuhaisia ja rohisevakurkkuisia neitoja taas kotona.

Tänään töistä tullessa äitiä odotti ihana lahja: kasa taideteoksia joita lapset olivat piirtäneet ja maalanneet päivän aikana. Alla skannattuna yksi niistä. Emman kaksiosainen teos esittää kuningasta ja merileijonaa. Papereihin on kirjoitettu vanhempien nimet ja niitä yhdistää viiva, jonka kummassakin päässä on sydän. Se kertoo kuulemma siitä, että äiti ja isä rakastavat toisiaan.

Tytöt tappelivat rakennuspalikoista ja meinasi jo juuri tulla kamala huuto ja mustelmia aiheuttava palikkasade, kun äiti keksi pelastaa tilanteen seurapelisessiolla ja kaivoi esiin kaapista huojuvan tornin. Sehän on siis mainio seurapeli, jossa puisista palikoista rakennetaan torni. Tornista kuuluu tämän jälkeen noukkia irtonaisia klapeja parhaiden kykyjensä mukaan kunnes torni lopulta romahtaa. Tornien kaatamisesta innostuneiden tenavien kanssa touhutessa tämä jotenkin tuntui oivalliselta pelivalinnalta.

Ensimmäisten muutaman pelikierroksen perusteella voimmekin todeta, että Huojuva torni on erinomainen perhepeli! Purkin kyljessä mainostetaan että peli olisi pelattavissa 5-vuotiaasta eteenpäin, mutta se on ihan turhan varovainen arvio. Emma pelasi ihan täysillä ja lirkutteli taitavasti irti tornin alimmaisia, hiukan jumissa olevia paloja. Ja jopa Stella ymmärsi sujuvasti pelivuoron vaihtumiset ja noukki omalla vuorollaan tornista aina päällimmäisen palikan ylpeä virne naamalla. Vuorojen välillä kerätyistä palikoista sai kivasti rakenneltua omaa pikkutornia. Mainittavaa on myös että isillä ja äidillä oli kerrankin ihan rehdisti jotain pelattavaa, mikä oli harvinaisen hauskaa vaihtelua verrattuna normaaleihin lasten kanssa pelattaviin peleihin, joissa pitää heittäytyä joko tyhmäksi, sokeaksi tai muuten kyvyttömäksi jos ei halua sabotoida lapsen peliä. Jostain kumman syystä kun niitä koko perheen pelejäkään ei suunnitella niin että sopisivat kaikenikäisille pelattavaksi ainakaan samaan aikaan.

Äiti: Oletko sinä minun pikku kiipijäni?
Stella: Ei, olen lehmä.
Äiti: Ai. Oletko kenties lehmän lapsi, vasikka?
Stella: Ei, olen pieni lehmä.
Äiti: Vai niin. Tiesitkö, lehmän poikasia kutsutaan vasikaksi. Lehmän vauvat ovat vasikoita.
Stella: Stella on lehmä. Muu.
Äiti: Haluatko yöhalin?
Stella: Muu.

Äiti: Noniin, nyt on iltalaulun aika.
Emma: Joo. Minä haluan Ruususen ja Stella haluaa laulun Annabel Olssonista ja sinä haluat laulaa meille vielä kaksi omaa laulua, muumeista ja, ja… taikurista.
Äiti: Aha. Mistä sinä tiedät mistä minä haluan laulaa?
Emma: Sinä haluat laulaa meille mistä me haluamme kuulla…

Vaimo aamulla: Ärrmurr.
Rakas Mies: Huomenta rakas. *suudelma*

Viime viikonloppuna oli velikullan häät. Työpäivän päätteeksi perhe raahautui Tampereelle (viisi laukkua, pukupussi ja käsilaukku - ei me osata!!!), josta lapset ja isi matkasivat yöksi Pälkäneelle famolaan. Seuraavana päivänä tytöt piipahtivat muimulassa mekottumassa (lisään kuvia myöhemmin) ja suuntasimme kirkkoon. Äidin kauhuskenaarioista poiketen molemmat tytöt käyttäytyivät todella hienosti koko toimituksen ajan, kukaan ei esim. kiroillut ääneen tai huutanut sopimattomia kysymyksiä papille. Stellaa tosin huoletti hieman äidin kovaääninen laulu, se poikkesi siinä määrin tytön käsityksistä hyvästä kirkkokäyttäytymisestä että hän koki tarpeen komentaa äitiä “mamma, hysssss, mamma, hyssss”. Vihkimisen jälkeen nautimme ihanasta hääjuhlasta ensin lasten kanssa ja sitten famo (kiitos, ihana!) haki lapset yökylään ja tarjosi vahemmille harvinaisen vapaaillan. Itse hääjuhla oli aivan erityisen kaunis. Suloisimmat kiitokset lemmenkyyhkyläisille - rakkaudentunnustuksenne palon alla on pitkän suhteen uskottavuus, mikä teki niistä aidompia ja liikuttavampia kuin isosisko osasi odottaakaan. *snif* Kiitos kun jaoitte juhlaanne meidän kanssamme, onnenne oli tarttuvaa!

Iloisessa perhetapahtumassa myös sana blogista tuntui kiertävän ja nyt kaikki tietävät että perhesalaisuutemme löytyvät julkisesti verkosta. Vierailujen määrästä päätellen blogi on saanut uusia lukijoita. Tervetuloa!

Viime päivinä on tuntunut kuin syksy olisi jo saapunut ja tänään se vahvistettiin. Lapset menivät tarhaan sadevaatteissa. Lapset saapuivat tarhasta märkinä ja mutaisina. Aivan selvästi kesä on ohi. Nyt pitää toivoa että syksystä tulee pitkä ja ihana ja viikonlopuista sateettomia niin että pääsemme ulkoilemaan sienimetsään. Toivottavasti myös pavut ehtivät… pavustua… ennen pakkasia. Parvekkeen vahapavut saivat hieman hitaan lähdön kun kissat söivät kevään versoista ensimmäisen puolimetrisen ja niiden piti kertaalleen toistaa koko varhaislapsuutensa ennen kuin pääsivät kukintahommiin. Nyt uusista puskista roikkuu kuitenkin jo muutama vahapavun palko ja lisää on tulossa. Hitaammanpuoleiset ruusupavutkin aloittelevat kukintaansa.

Tarhan syksy näkyy myös henkilönvaihdoksina. Lasten päivät ovat siis täynnä mullistuksia. Isoimmat lapset jättivät vanhan tarhansa taakseen ja aloittivat tänään esikoulussa, mukana Emman ‘käris’ eli rakas. (Emma kyseli alkukeväällä eikö tyttö voi olla tytön rakas, kuulemma tarhan pojat olivat väittäneet näin. Äiti sanoi että tottakai voi olla. Seuraavana päivänä Emma kertoi valistaneensa tarhan muita lapsia asiasta. Näin se menee. Vielä ei ole lennellyt polttopulloja ikkunoista…) Samalla Emman toinen erittäin hyvä ystävä siirtyi toiseen tarhaan. Äiti arvelee, että kumpaakin tyttöä itketään vielä monta kertaa…

Tyttöjen ystävyyksiä itketään varmaan muutenkin jatkossa. Ensinnäkin nyt solmitaan jo tärkeitä suhteita. Äiti kiittelee onnea että muuttomme sattui sopivasti ennen kuin lapset olivat korviaan myöten ihastuneita tarhaystäviinsä ja pihapiirin lapsiin. Nyt olisi kamala lähteä mihinkään. Lapselle oma ystäväpiiri merkitsee niin paljon ja samalla heillä on kovin heikot edellytykset ylläpitää suhteita ilman vanhempien apua. Eikä heillä ole pitkäjänteisiä harrastuksia tai identiteettiä pönkittäviä intressejä samalla tavalla kuin aikuisilla, jotka voivat tukeutua niihin minäkuvan horjuessa. Lapsilla on koti, ja ystävät. Siispä kun muutetaan, lapsella muuttuu suhteessa paljon enemmän kuin aikuisella. Siksi myös ystävien muutot satuttavat. Ehkä aikuisiakin vähän, mutta eivät ne horjuta meitä samalla tavalla… Toisaalta, on se kumma kuinka nuo nelivuotiaatkin tytöt jo osaavat punoa juonia keskenään ja pelata sosiaalisilla suhteilla. Tarhan tädit ovat onneksi hyvin skarppeja ja tuntuvat puuttuvan tilanteisiin aika ripeästi, ennenkuin niistä kehkeytyy kovin mutkikkaita solmuja. Silti joka viikko kotiin kantautuu sydänsuruja kun joku on sulkenut jonkun toisen pois leikeistä ja toinen ei olekaan enää kolmannen bestis. Odotan kauhulla mitä tapahtuu kun sydänystävien markkinoille astuvat vielä kilpakohteeksi nuo nuoret uroot hampaattomine hymyineen. Pojat ovat ilmeisesti vielä vähän vastahakoisia ryhtymään tähän sosiaaliseen leikkiin, mutta tyttöjä se ei tunnu haittaavan. Sopivien suhteiden solmimista harjoitellaan jo, matriarkaalisella vimmalla ja päättäväisyydellä. Emmakin jo ilmoitti kesän kynnyksellä kenestä tulee aikanaan hänen lastensa isä. Kuulemma asiasta on informoitu myös pojalle, joka “sanoi no joo”.

Tänä vuonna vietimme juhannusta kaupungissa. Äiti oli hieman väsynyt työmatkan jäljiltä, joten varsinainen ohjelma keskittyi lauantaille. Ja kuten yleensä, juhlatunnelma tarkoittaa tässä taloudessa kunnon ruoka-ähkyä. Jo lounaaksi syöty sushi-ateria venytti vatsaa kunnolla ja illalla ahdettiin valmiiksi täysiin vatsoihin vielä grillikanaa ja mansikkasalaattia ja kakkuja ja kotitekoista jäätelöä. Puh!

Vastaisuuden varalle talteen yksi resepti:

Inkivääri-mantelijäätelö (n. 0,6l)

5 kananmunan keltuaista
2,5 dl maitoa (kevyt- tai kulutusmaito)
2,5 dl kermaa
0,5 dl sokeria
3 cm pala inkivääriä
1 dl mantelilastuja

Kiehauta maito ja kerma sekä hienoksi paloiteltu inkivääri kattilassa. Vatkaa sillä välin keltuaiset ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää kuuma maito norona kananmunan joukkoon, vatkaa jatkuvasti. Palauta seos liedelle, vatkaa koko ajan kunnes sakenee hiukan (varo ettei muna hyydy kokkareiksi). Kaada seos siivilän läpi, anna jäähtyä ja kaada jäätelökoneeseen tai vatkaa jäätelöksi käsin. Kun jäätelö on melkein valmista, kaada joukkoon mantelilastut.

Jäätelö sopii hyvin kaveriksi kuorruttamattomalle porkkanakakulle tai muille mausteisille kuivakakuille.

Herkuttelulauantain vastapainoksi sunnuntai on ollut ulkoilun ja reippailun aikaa. Äiti lupasi Emmalle ennen työreissua että voimme lähteä yhdessä ulos pyörä- ja juoksulenkille ja tänään osoittautui että nelivuotias on aivan parasta lenkkiseuraa! Monestakin syystä. Ensinnäkin kukaan elävä olento paitsi oma nelivuotias ei olisi saanut äitiä lenkille tänään. Emma kuitenkin aloitti haukottelevan äidin manipuloimisen heti aamupalapöydässä (”du piggnar nog till när du har ätit morgonmål”) ja lounaasen mennessä äiti oli jo luvannut lenkin heti päiväunien jälkeen. Toiseksi, toisin kuin yksin lenkkeillessä, Emman kanssa ei käy aika pitkäksi. Ei ole tosikaan, miten monta mahtavaa keskustelua mahtuu yhteen lenkkiin ja miten hauskaa meillä oli! Pieni polkija on myös treenimielessä loistavaa seuraa kestävyyslenkille. Kun juttu luistaa koko ajan, on helppo vahtia ettei juoksutahti kiihdy turhan kovaksi (toisin kuin yksin lenkkeillessä, jossa pitää joko seurata pulssia tai puhella itsekseen). Ja niin me juoksimme/pyöräilimme. Sitkeä tyttönen kinusi ja pyysi pidempää ja pidempää lenkkiä eikä halunnut kääntyä ensimmäisestä, toisesta eikä kolmannestakaan tarjotusta kohdasta. Lopputuloksena päädyimme käymään aina Malmin uimarannalla saakka, mikä tarkoittaa että Emma pyöräili yhdellä istumalla melkein 12km. Aika rautaista.

Toukokuu on ollut ohjelmantäyteinen kuukausi, sekä hyvässä että pahassa. Pahaa puolta edustaa lasten uusi vuorokausirytmi, joka muistuttaa pelottavasti vuosien takaisia duracell-mainoksia. Liekö syynä sitten lisääntynyt valo vaiko tiettyyn ikään kuuluva energiapaukku, joka tapauksessa tyttöjen nukkumaanmenosta on tullut hyvin hidas prosessi. Stellaa pitää jatkuvasti vahtia ettei hän lähde karkuun sängystä, Emma yleensä vain lauleskelee, kuitenkin kummatkin saattavat pysytellä hereillä tuntikaupalla iltasatujen jälkeen. Pahimpina iltoina päivystys lastenhuoneen ovella päättyy vasta puoli yhdeltätoista. Venähtäneiden aikataulujen myötä kaikki tavanomaisesti lasten nukkumaanmenon jälkeen hoidetut puuhat, kuten tiskaaminen, siivous ja *köhöm* blogiin kirjoittelu, ovat saaneet väistyä kukkumisen vastatoimien tieltä. Hämmästyttävintä on, että pitkienkin iltojen jälkeen lastenhuoneen asukit saattavat herätä pirteänä jo puoli seitsemältä. Vanhemmat eivät ole olleet kovin pirteitä kohta kuukauteen

Touhukkaaseen toukokuuhun on kuitenkin mahtunut paljon muutakin kuin iltakukkumista. Isin pyöräongelma ratkaistiin rälläkällä ja pääsimme vihdoin kokeilemaan pyöräretkeilyä koko perheen voimin. Pyörän peräkärry on osoittautunut todella käytännölliseksi kulkupeliksi. Pienen alkututustumisen jälkeen lapset ovat jo ihan kotonaan kärrykyydissä, Stella on jopa nukkunut siinä yhdet päiväunet. Näppärä kulkupeli on tuntuvasti vähentänyt kynnystä tutustua lähiseutuihin, kun ei enää tarvitse varata puoli tuntia kävelyaikaa kilometriä kohden tai miettiä useamman bussin yhdistelmiä. Pyöräilemään innostavat myös hienot maisemat: joki, ranta, puistotiet. Kerrassaan ihanaa!

Yksi retki oli ylitse kaiken: viikko sitten kävimme Linnanmäellä. Emma on leikkinyt Linnanmäkeä jo yli puolitoista vuotta, tietämättä kuitenkaan mikä Lintsi on. Nyt vanhemmat arvioivat että Stellakin saa paikasta jotain irti, siispä lähdimme yhdessä ystäväpariskunnan kanssa puistoon pyöritettäviksi. Kuvassa tytöt Muksupuksu-junan kyydissä - yksi niistä harvoista laitteista joihin vanhempia ei päästetty mukaan. Hysteerisvivahteinen äiti juoksi parikymmentä metriä junan vieressä varmistaakseen tilanteen kunnes totesi, ettei Stellaa tarvitse vahtia huvipuistolaitteissa: samalla kun kirkkaanvärinen juna nytkähti liikkeelle, tytöt vaipuivat hyväkäytöksisyys-lumoukseen joka kesti ajon loppuun saakka.

Kaunis kesäsää on paitsi innostanut retkille myös mahdollistanut lisää parvekepiknikkejä. Viime vuonna hankittu kaasupoltin sai jonkin aikaa sitten kaverikseen muurinpohjapannun ja erityisen onnistuneen äitienpäivälounaan jälkeen olemmekin grillanneet melkein joka viikonloppu. Kuvassa valmistuu äitienpäivälounaan kohokohta, suklaaräiskäleet. Taustalla näkyy ammeessa hienosti talven yli säilynyt ruusu sekä mustaherukka, joka parhaillaan kypsyttelee runsasta satoa. Njam!

Toukokuuhun mahtui myös lastentarhan kevätjuhla. Muimu saapui katsomaan esitystä Tampereelta saakka, se oli lapsista todella tärkeä ja hieno asia. Koko kevätjuhla oli puhdasta ihanuutta. Lapset olivat sykähdyttävän suloisia ja esitykset ihmeellisen hyvin koordinoituja (jotenkin tarhatädit onnistuivat hallitsemaan 30 eri suuntaan juoksevaa lasta niin, että toiminta näytti suunnitelmalliselta). Alla kuvat sinivuokosta sekä mietteliäästä intiaanista.

Eilen piti lähteä pyöräretkelle. Tarhasta palattuamme teimme ennätysajassa kanasalaatin ja pakkasimme pyöräkärryn valmiiksi niin, että voisimme lähteä heti kun isi saapuisi töistä. Innostus oli katossa. Äiti oli sopinut treffit ystävän kanssa - lapsia odotutti vastaavasti ihan omat treffit ystävän koiran kanssa. Isi tuli, lapset kärryyn ja… isin pyörän uusi vakuutusyhtiöiden hyväksymä turvallinen ja hieno (ja kallis) lukko ei auennut. Ei auennut minuutissa, ei kahdessakymmenessä, ei lukkoöljyn kanssa eikä ilman. Lopulta oli pakko luovuttaa. Jos kulkuväline on kiinni pyörätelineessä, sillä on kovin vaikea lähteä mihinkään.

Epäonnistuneesta pyöräretkestä seurasi, odotetusti, kaaos. Tytöt (myös vanhemmat) olivat hyvin pettyneitä. Teki mieli soittaa Basta-bastardeille saman tein ja reklamoida taustakuoron kera, mutta pidättelin - mitäpä se olisi auttanut. Lepyttelimme pettyneitä hermojamme (?) syömällä piknik-eväämme parvekkeella, jossa sentään oli komea kesäkurpitsanalku ja kolme villiä kissaeläintä luomassa luonnon tuntua. Eipä se kuitenkaan ole sama asia.

Mitä tuolle lukolle voisi tehdä? Auttaakohan mikään muu kuin rälläkkä?

Tänään oli raskas ja rahanmenoinen päivä, mutta tulos takaa koko perheelle seikkailuntäyteisen kesän. Kävimme nimittäin hankkimassa isälle polkupyörän sekä lasten kuljetukseen soveltuvan peräkärryn. Harkitsemisen ja hypistelyn jälkeen kärryvalintamme oli Trekin GoBug jossa oli vertailun tilavin istuinosa ja vielä poikkeuksellisen vakuuttava turvakaari. Lapsilla on kärryssä mukava, puoliloikoileva istuma-asento jossa todennäköisesti voi jopa nukkua. Ruhtinaallisen jalkatilan ansiosta molemmat tytöt tulevat mahtumaan kärryyn vielä ensikin vuonna. (Hämmästyttävän monissa malleissa on kyllä kasvuvaraa pään yläpuolella, mutta vähänkin pitempi lapsi joutuu istumaan jalat kippurassa.) Kaiken kukkuraksi tavaratilaan mahtuu vaikka mitä - esim. teltta ja koko perheen makuupussit (paitsi ettei tarvitse mahtua niin monta - isi vihaa telttailua).

Myös lasten vauvanuket pääsevät kohta pyöräilemään. Tähän mennessä äiti ei ole päästänyt Emman nukkea pyörän selkään, koska sillä ei ole ollut kypärää (tuleepahan sekin kasvatuksellinen periaate selväksi). Toisaalta äiti on myös ollut niin pihi, ettei ole ostanut nukelle pyöräilykypärää koska nukkekypärät maksavat tuplasti (!!!) sen, mitä pyydetään oikeasta lasten kypärästä. Tänään lelukaupassa iski kuitenkin oivallus. Illalla Disney-prinsessoin koristeltu pieni muovipallo uhrattiin kypäränteon nimissä. Kahteen tukevahkoon pallon puoliskoon pitää vielä lisätä toppaukset ja hihnat, sitten kummankin tytön vauvanukeilla on priimat pyöräilykypärät. Vieläpä prinsessakuvioiset.

Posti on jatkoa eräälle tragedialle ja kannanotolle.

Juttelin aamulla tarhan tätien kanssa - he olivat päättäneet kieltää kaikenlaisen vaihtokaupan tarhassa. Isompien lasten vanhemmille oli jo ilmoitettu asiasta. He olivat olleet hieman tyytymättömiä uudesta päätöksestä (mitähän hekin oikein ajattelevat?) mutta tädit pitivät pintansa. Pokemon-kortit ovat edelleen tervetulleita tarhaan, mutta kuten muidenkin lelujen kanssa, kukin lapsi kantaa vastuun vain omista tavaroistaan eikä kortteja vaihdeta tarha-ajalla.

Saatiin siis onnellinen loppu asiassa. Kymmenen pistettä tarhan tädeille!

Työpäivän jälkeen äiti kävi keskustelemassa tarhan tätien kanssa aamuisesta tragediasta. Pyysin, että harkitsisivat korteilla tapahtuvan vaihtokaupan kieltämisen tarhassa.

Minulla ei sinänsä ole mitään keräilykortteja vastaan. Toki minua hieman puistattaa lasten keräilyhimon pönkittäminen (entuudestaan), mutta kulutushysterian vaivaamassa yhteiskunnassamme se on ongelma jonka jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan jossakin muodossa. Tarhassamme on jo valmiiksi hyvin liberaali suhtautuminen leluihin - niitä saa tuoda omalla vastuulla (vain aseet ovat kiellettyjä). Tässä suhteessa keräilykortit eivät ole yhtään sen pahempia kuin Bratz-nuket, prätkähiiret tai mitä lie muutkaan muotilelut. Mutta minusta vaihtokauppa, samoin kuin raha, ei kuulu lastentarhaan. Kuusivuotias lapsi ei välttämättä osaa laskea, ei ymmärrä esineiden arvoa eikä ole valmis ottamaan vastuuta tekemistään kaupoista. Ja jos ei kuusivuotias, niin eivät myöskään ne ryhmän nuoremmat lapset. Lastentarhassa kun tosiaan on niitä vuoden ikäisiäkin…

Yritin siis parhaani mukaan olla konstruktiivinen ja ehdotin, että jos kortteja tuodaan tarhaan, niihin merkataan nimet (tai nimikirjaimet) ihan niinkuin kaikkiin muihinkin tavaroihin vaatteista pehmoleluihin ja että tarhassa kortteja ei vaihdeta, anneta tai oteta vastaan. Jos lapset haluavat vaihtaa kortteja, ne vaihtavat niitä omalla ajallaan (jolloin sivutuotteena edellytetään, että se tapahtuu vanhempien jonkinasteisella suostumuksella). Tarhan tädit lupasivat keskustella asiasta. Olen varovaisen optimistinen.

Sillä välin ainakin Emman kanssa on sovittu pelisäännöt lahjojen ottamisesta ja antamisesta. Kaikki kulkee (kummankin lapsen) vanhempien kautta. Minusta on hienoa, jos lapsi haluaa antaa lahjoja, myös synttäreiden ja muiden juhlien ulkopuolella. Tämän pitää kuitenkin tapahtua aikuisten valvonnassa. Paitsi että tällä ehkäistään väärinymmärryksiä (antoiko vai lainasiko vain), se tarjoaa myös halukkaille vanhemmille edes pienimuotoisen keinon valvoa lahjojen vaihdon pelisääntöjä. Minusta on ainakin hyvä tarkistaa että vaihto tapahtuu reilussa hengessä. Ja haluan myös keinon tietää, jos lapseni käyttää esineitä lahjontaan tai toisinpäin, hyödyntää sosiaalista asemaansa kiristääkseen itselleen toisten leluja.

*huoh* olipa päivä.

Stella on kipeä - kamala räkätauti ja yskä. Yö meni katkonaisesti ja herättyään tyttö on viihtynyt lähinnä sylissä - paitsi silloin kun pitää mennä purkamaan pahaa oloaan lyömällä ja nipistämällä isosiskoa.

Kun ei heti aamulla viitsitty lähteä ulos kirpakkaan pakkaseen, iskä istahti tyttöjen kanssa pelaamaan “apinapalloa” (Super Monkey Ball Deluxe). Emma pelaa jo ihan tosissaan ja pitää kovasti etenkin melontakilpailusta. Stella on toistaiseksi varsin tyytyväinen vanhan PS2-ohjaimen kanssa räplätessä, eikä taida tajuta että telkkarin kuvan tapahtumat liittyvät ohjaimen nappuloiden paineluun (no, eipä toisaalta liitykään Stellan ohjaimen käsittelyyn).

Viime kirjoituksesta on aikaa. Kun on liikaa, mistä kirjoittaa, ei ehdi kirjoittaa mitään.

Tauko alkoi siihen aikaan kun meillä alkoi kesäloma ja vanhemmat hakivat nostalgiatunnelmaa muuttamalla kodin jälleen kerran remonttityömaaksi. Intensiivinen urakka teki ihmeitä aiemmin homeiselle varastolle ja vaatehuoneessa tiedä-kuinka-monta punkkia ja koppakuoriaista jäi kodittomaksi kun revimme pois edellisen asukkaan kalustelevyrakennelmat ja notkolle vääntyneet hyllylevyt. Tytöt auttoivat kiitettävästi listojen sahauksessa ja pensseliheilutuksessa ja lopputuloksena on… melkein valmis koti (tätä samaa termiä on käytetty näemmä jo vuosi).

Emma poseeraa Tampereella yhteiskuvassa ystävänsä Pantterin kanssa.

Kesälomalla: teimme pajon kävelyretkiä ja retkiä uimarannalle, kunnes Pikkukoskelle tuli kolivaroitus ja kelit kylmenivät, jonka jälkeen äiti vei Emman uimahalliin ja Stella leikki vedellä kylpyammeessa. Teimme myös rautakaupparetkiä, ja retkiä puutarhakauppaan ja istutimme paljon kukkia parvekkeelle. Kerran yritimme paistaa pihalla lättyjä, mutta sitten tuli kaatosade juuri kun ensimmäinen lätty oli paistumassa ja piti siirtyä sisälle. Tutustuimme lähialueiden maisemapeltoihin, söimme herneitä ja poimimme kimput hunajakukasta ja auringonkukista. Vietimme puolitoista viikkoa Tampereella, osa ajasta mökillä ja loput kavereiden kanssa kaupungissa. Ja sitten teimme paljon aikaa ei mitään, luimme satuja sängyssä tai vain halailimme, loikoilimme ja söimme. Kertaakaan ei nukuttu teltassa, mutta sentään ajettiin moottoriveneellä muutamaan otteeseen. Hyvä kesä!

Stellan kesäilme, kesähattu ja kesätukka.

Parvekepuutarhamme ensimmäinen ruusu. Pian tämän jälkeen kirvat asuttautuivat ruusuumme, jolloin äiti ryhtyi äkkiäkäisiin toimenpiteisiin ja tappoi kirvojen mukana loput nuput. Syysmyöhään tuli vielä pari nuppua, odotamme juuri niiden puhkeamista. Mustaherukka, josta näkyy pilkahdus kuvan vasemmassa laidassa, tuotti ensimmäisenä satonaan noin desin verran isoja ja maukkaita marjoja.

Elokuussa alkoi taas tarha. Emma on viihtynyt kavereiden kanssa ja leikkii kertomansa mukaan päivittäin kotia tarhakavereiden kanssa. Stella on kehittänyt todellisen ihastus-lumoussuhteen tyttöön nimeltä Sofia, neitoset ovat päivän mittaan erottamattomat ja loistavat innosta joka aamu kun taas tapaavat toisensa pitkän yön jälkeen. Pihan kavereita näkee harvemmin nykyään, mutta leikki sujuu silti aina kun tavataan.

Stella-arkkitehti rakentelee mielellään duploista torneja ja aitauksia hevosille. (Emma tekee legoista kameroita, joilla hän kuvaa muita perheenjäseniä)

Loppukesästä meillä kävi myös vieraita Barcelonasta kun meille saapui kolmevuotias Àneu-tyttö isänsä ja äitinsä kanssa. Muutaman päivän aikana kiertelimme marja- ja sienimetsässä, kävimme uimassa ja nautimme hyvästä seurasta ja ruoasta samalla kun tytöt hurjastelivat keskenään.

Tänään teimme juhannusaaton kunniaksi retken puutarhakauppaan. Aamulla reppu täyteen ruokaa, juomaa, kahvia, vaippoja ja varavaatteita ja reippain askelin kohti Pirilän kukkataloa. Matkaa yhteensä n. 6km, meidän neitojen mittapuulla kyseessä oli siis varsin pitkä retki. Emma käveli puolet matkasta, Stella kunnioitettavat puoli kilometriä. Matkalla paitsi kävelimme paljon myös söimme piknik-lounaan leikkipuistossa, bongasimme monta ratsastajaa hevosineen, ihastelimme pienen puun kokoisiksi kasvaneita ruusuja (tässä yhteydessä myös kertasimme Prinsessa Ruususen, prinssin tuloon saakka), näimme vinttikoirien kilparadan, huusimme kaikuja lukuisissa tunneleissa ja löysimme yhden uuden uimarannan. Perillä ostimme parvekkeellemme köynnösruusun, punaherukan, laventeleita ja mansikoita. Lisäksi Emma ja Stella saivat molemmat omat auringonkukkansa. Paluumatka sujui bussilla huomattavasti kävelyretkeä nopeammin, vaikka jouduimmekin kiertämään keskustan kautta. Kotona herkuttelimme kaikki isolla annoksella uuden sadon perunoita ja silliä. Tytöt rakastavat silliä. Yhdellä aterialla menee nykyään kokonainen purkki.

Näin mukavan retken jälkeen päivä ei voi mennä kuin huonommaksi. Olimme naapureiden kanssa sopineet grilli-illallisen pihaan. Lyhyen kotihetken jälkeen nappasimme siis uuden pikniksetin mukaamme ja suuntasimme maissintähkien ja herkkusienten kera pihaan, jossa talon muut lapset jo leikkivät. Jo ulos lähtiessä oli ilmassa kevyttä protestin tuntua ja pihassa se vain voimistui. Hetken päästä sekä Stella että Emma olivat pistäneet pystyyn omat isot kiukkukohtauksensa. Tilanne ei rauhoittunut ruoasta, ei leikistä, ei neuvottelemalla, eikä lopulta myöskään menemällä sisään. Huutojen saattelemana on nyt yöllistetty kauhukaksikko S&E, tosin E heräsi vielä hetki sitten unestaan toiseen huutoraivariin ennen kuin simahti uudelleen. Taisi olla rankka päivä. Huomenna ei tehdä yhtään mitään erikoista, vaan ollaan vaan.

Äiti on aloittanut uudet työt ja perhe pikkuhiljaa tottunut aiempaa organisoidumpiin aikatauluihinsa. Nyt isä heräilee lasten kanssa, syöttää heille aamupalan ja vie heidät tarhaan. Äiti on jo tässä vaiheessa loikkinut jänisvauhtia (bussi lähtee kuuden pintaan) Otaniemeen ja istuu tekemässä kiehtovia töitä. Varhain aloitettu työpäivä päättyy vastaavasti sitten jo kolmelta, lapset haetaan tarhasta neljältä ja sitten istutaan usein hiekkalaatikolla aivan siihen saakka kunnes isä tulee kotiin. Ruoat tehdän viikonloppuisin valmiiksi pakkaseen, niin arkipäivinä ei mene aikaa niihin. Kiireisinä päivinä saa tehtyä vähän töitä vielä illalla kun lapset ovat menneet nukkumaan. Toistaiseksi kuvio tuntuu varsin toimivalta.

Stella on sairastellut jatkuvasti. Nyt on juuri hoidossa toinen korvatulehdus, edellinen oli kuukausi sitten. Nuha ja yleinen räkäisyys meni ohi heti kun antibioottikuuri alkoi, saa nähdä pysyykö poissa kun lääkkeet loppuvat. Ulkona nuhaiseen ja kuolaiseen suuhun tungetaan kourakaupalla hiekkaa ja soraa. Kun nämä tarttuvat kuolaan näyttää joskus ihan siltä, kuin tytöllä olisi huonosti ajettu parransänki. Jatkuva kuolaaminen ja tavaroiden sekä ihmisten pureskelu antaisi olettaa, että lisää hampaita on tulossa. Kauhean monta ei enää pitäisi tulla, paitsi jos tyttö onkin hai. Mutta niillehän ei kasva partaa?

Emmasta on tullut kovin iso ja taitava kaikenlaisissa asioissa. Vielä vuosi sitten Emma lähinnä “auttoi” askareissa, mutta nyt hän on jo ihan aidosti avuksi. Ruokailun jälkeen molemmat tytöt kantavat astioita tiskipöydälle (Stella yleensä tuo nokkamukinsa, jos ei unohdu kävelemään sen kanssa olohuoneeseen). Kuukausi sitten pesimme yhdessä Emman kanssa ikkunoita. Samoin kukkien kastelu, kissanruoan antaminen ja kaikenlainen siivoaminen sujuvat kaikki todella hyvin. Vaippojen taittelussa Emma ojentaa järjestyksessä rätin, froteen ja riisipaperin ja vie äidin taittelemat valmiit vaipat paikoilleen laatikkoon.

Avuliaan Emman rinnalle on tullut myös entistä tulisieluisemmin oikukas nuori neiti. Pienet vastoinkäymiset otetaan vastaan uhmalla ja valtavan teatraalisella ulvovalla itkulla. ‘Myäää’ tai ‘vuaa’ ovat tyypillisiä esimerkkejä raivoitkuista, mutta itkun perushuudahdus vaihtelee sekä päivän että raivon aiheen välillä. Äidistä olisi mielenkiintoista tutkia, liittyykö itkun fonaatio jotenkin onomatopoeettisesti itkun aiheena olevaan vastoinkäymiseen. Arkipäivän rumbassa vaan tieteellinen systematiikka ei ole noin vain noudatettavissa. Ihmekös fonetiikassa omia lapsia käsitteleviä tutkimuksia ovat tehneet pääaisassa vain miehet…

Olemme kadottaneet piuhan joka kulkee kamerastamme tietokoneeseen. Kurja homma. Ei saa kuvattua lisää kun kaikki kameran muistikortit ovat täynnä eikä halua tuhota mitään. Pitää tehdä kunnon kala/karhu/lintu-siivous (siivotaan siis sekä lattia, keskitaso että korkeat paikat) ja katsoa josko se löytyisi. Olen kyllä skeptinen.

Uudenvuoden lupaukset tuli lausuttua norjaksi, kun koko perhe sairastui pääkaupunkiseudulla riehuneeseen vatsatautiin. Ensimmäisenä sairastui Emma, päivää myöhemmin oli Stellan vuoro. Lopulta myös isän vastustuskyky petti ja viimeisenä, tietenkin, äidin. Äidit sairastavat aina viimeisenä. Olemme nyt kaikki jokseenkin toipuneet sairaudesta ja pikkuhiljaa myös pitkän kaura- ja mustikkakuurin mukanaan tuomasta ravintovajeesta. Emma iloitsee aamuisin päästessään takaisin tarhan kavereiden luokse ja Stella kiukkuaa ärtymystään siitä, ettei enää saa vanhempia kokonaan ja vain itselleen. Vaikuttaa aika normaalille.

Stella on viime aikoina ollut kovin äreä. Tuntuupa lause tutulta. Sormenikin tunnistavat sen, niille se on kuin tango vakiorepertuaarista, onnistuu unessa ja kalsarit jalassa. Mutta niin se on. Nuori tyttösemme on kiukkuinen pakkaus. Ei ehkä erityisen usein vihainen, mutta kylläkin erityisen paljon kerralla. Tekee yhdestä ainoasta pikkuriikkisesta vauvakärpäsestä kokonaisen laumallisen myskihärkiä. Keneltäköhän on perinyt temperamenttinsa!?

Juuri tänään löytyy kuitenkin poikkeuksellisen hyvä selitys Stellan vihaisuudelle. Yläleuassa on kolme valkoista viivaa, toisin sanoen peräti kolme viittä-vaille-puhjennutta hammasta. Niissä on äidin mielestä reilusti perusteluksi sekä ääniefekteille, syömisongelmille että yleiselle kärttyisyydelle. Lisäksi toisella puolella pullottaa lupaavan punaisena kolme kuhmua. Kiukuttelemme todennäköisesti vielä hetken.

Stella totuttautuu myös parhaillaan pulloruokaan (vihonviimeisestä imetyskerrasta on kulunut kohta kolme vuorokautta!). Toistaiseksi pullo kelpaa vasta sitten kun on oikein kova jano ja siksi päivittäistä nestemäärää joutuu paikkaamaan löysällä soseella ja keitoilla. Juominen sujuu kuitenkin paremmin joka päivä ja äidin maitotissi käy läpi vääjäämätöntä metamorfoosia jonka päämäärä ilmeisesti on aika lähellä lepakonsiipeä.

Lopuksi kaikille, jotka utelevat miten muuttome edistyy: Roudasimme viime viikolla molemmista makuuhuoneista kaikki tavarat minikokoiseen työhuoneeseemme, jotta makkareiden sisäkatot saatiin korjattua. Parhaillaan elämme leirielämää olohuoneessa, työhuoneessa tietokoneelle johtaa pieni polku ja muuten kaiken vapaan tilan täyttää purkamattomien laatikoiden meri.

Emma ja Stella saivat aamulla serkun. Koko perhe toivottaa paljon onnea pikkupojalle ja hänen tuoreille vanhemmilleen!

Stella himokonttaaja räpiköi eilen itsensä ulos lastenvaunujen kopasta. Koppa oli sohvalla, joten temppu oli ihan turvallinen ja tilanne melkein hallinnassa. Samainen vauhtihirmu matkustaa nykyään lastenvaunuissa kontillaan ja vartalo hieman vinossa niin, että ylettyy laidan yli kurkkimaan ohi vilistävää maailmaa. Konttausasento on jo varsin tukeva, osittain juuri rankan vaunureenin ansiosta ja nyt harjoitellaan likkeellelähtöä varten heilumalla edestakaisin.

Emma palasi famolasta. Kertoman mukaan tyttö on elänyt viime päivät järvessä, joten saa nähdä miten täällä käy nyt kun ei saa käyttää edes kylpyammetta. Sormi voi hyvin ja varpaaseen on jo kasvamassa uusi kynnenalku.

Keittiö on pääosin kasassa. Vielä puuttuu muutama ovi, pari hyllyä ja pöytätasot, mutta tavaroita voi jo ryhtyä purkamaan laatikoista. Emma ilahtui suuresti kun huomasi, että keittiön kaappiin oli ilmestynyt tutut nalle puh -lasit. Stellakin saa kohta lisää harjoittelumaasota kun keittiön rojun alta paljastuu iso yhtenäinen alue lapsiturvallista lattiaa.

Muutimme. Se oli lyhyt versio. Pitemmässä versiossa isi muutti ensin remppaamaan ja äiti ja muksut jäivät sillä välin vanhaan kotiin pakkaamaan. Sitten siirsimme jättikokoisen romukaravaanimme kaupungista toiseen. Remppa jatkuu edelleen, mainittavimmat puutteet ovat keittiö ja (yhym) kaikki listat. Nyt tiellä on vain noin sata pahvilaatikkoa, ne hidastavat vähän tahtia. Ja pari lasta. On tämä aikamoista sirkusta.

Yötäpäivää jatkuvan remppaamisen keskellä Emma onnistui loukkaamaan itsensä kun hän vahingossa kaatoi hyllylevyjä päälleen. Sormenpää halkesi ikävästi auki melkein luuhun saakka ja varpaankynsi musteni. Tästäkin selvittiin ja tutustuttiin samalla lastenkirurgiseen, sormen haava paranee nyt sististi ja varvas voi hyvin kohta tippuvasta kynnestä huolimatta. Emma selittää joka aamu, kuinka pipi on yöllä lentänyt ikkunasta ulos. Myös Emman lelut kaipaavat lääkintää. Äidiltä alunperin isänkorvikkeena lainassa ollutta jättikokoista leijonaa vaivaa krooninen pääsärky, monsterilla on löysä nenä ja vauvoilla on vain yleisesti surku. Kaikki saavat vaivoihinsa lääkettä peltikupista aamuin illoin.

Stella harjoittelee liikkeellelähtöä varten ja pääsi tänään ensimmäistä kertaa konttausasentoon. Tyttö ei pysy hetkeäkään paikoillaan, vaan puskee itseään jaloilla eteenpäin, kunnes vastaan tulee vaunukopan pää, sohvan käsinoja, sängyn peittobarrikadi tai muu ryömimissuoja. Ilman näitä tyttö olisi päälaellaan lattiaa vasten. Yöllä herätään siihen, kun pienet uniset jalat polkevat unissaan nyyhkyttävää kääröä eteenpäin. Kovaa, kun ei saa nukkua rauhassa kun jalat tahtoo kävelemään.

Rempan varjopuolia (unenpuutteen ja maalitahrojen lisäksi): sähkö on säännösteltyä. Jos haluan tiskikoneen päälle, en saa tietokonetta. (”Tietotone” Emma sanoo. Nelitavuisista sanoista varmaan parhaiten harjoiteltuja, heti jälkiruoan “tältituota” jälkeen.)

Perheemme muuttaa. Tiedämme jopa minne. Se on ihana, iso, täysin remontoitava kerrostaloasunto Helsingin Pihlajamäessä. Siitä tulee meidän linnamme.

Kun kerroin Emmalle, että me muutamme, hän totesi “Emma mukaan”. Lupasin, että aivan varmasti otamme Emman mukaan. Ja vauvan. Tietysti. Ja leijona. Juu. Ja vauvan peitto. Toki. Tätä jatkui jonkin aikaa. Sitten totesin, että otamme sängynkin mukaan. Se oli hämmentävää. Tuoli? Kyllä. Keskustelu meni selvästi hieman vaikeaksi pienelle tytölle, joten vaihdoimme puheenaihetta. Uudessa asunnossa on rappuset (kyllä, asunnossa). Iloisena Emma huudahtaa “Hissi!” Ei, hissiä ei ole. Jutellaan hetki siitä, milloin kävellään rappusia ylös ja alas. Sitten keskustelimme Emman huoneesta, tehdäänkö siitä sininen vai keltainen. Kuulemma keltainen on hyvä.

Stella on taas paljon pahalla päällä. Lämpenevät säät ovat toisaalta rohkaiseva merkki tulevasta kesästä, toisaalta nyt on se kausi kun kopassa tulee joko kylmä tai kuuma mutta hyvä ei ole mitenkään. Sisällä on ikävää jostakin muusta syystä. Tiiviissä pyörityksessä huutava vauva kiristää kummasti hermoja. Vähän hirvittää tulevat kuukaudet kun tuntuu, ettei voimat aina riitä nykyisiinkään tarpeisiin. Emma jää lisäksi vapusta kotihoitoon, joten äidille tulee entistä enemmän vilskettä päivisin. Ja pitäisi pakata.

Mutta meitä odottaa linna.

Unelmat ovat oivaa polttoainetta.

Elämä muuttui kertaheitolla taas ihanaksi.

Äidin selkä on jälleen toimintakykyinen. Lihaksiin sattuu vielä ihan vietävästi ja tuntuu kuin 20 venäläistä nyrkkeilijää olisivat käyneet selän kimppuun. Mutta se on hyvää kipua. Lihakset ovat pääsemässä krampistaan.

Emma oli riemusta kiemuralla kun isi marssi sisään ovesta eilen illalla. Stella sen sijaan repi iloisen pikkuvauvan kulissit ja piti tervetuliaisiksi parin tunnin huutosession. Aamulla Emman ilo jatkui ja kasvoi kasvamistaan kun tyttö tajusi että hän pääsee hoitotädin luokse. Stellankin kiukku väistyi hetkeksi paljastamaan isille viikon aikanan kasvaneen innokkaasti vittilöivän ja ilmehtivän pikkuvauvan. Ei enää nukkuvia mutrunaamoja.

Isi lähti työmatkalle sunnuntaina. Maanantaina äiti pisti sormen oven väliin ja ruttasi kynsinauhansa. Emma oli huolissaan, mutta rauhoittui kun äiti kertoi, että kaikki loput yhdeksän sormea ovat kunnossa. Tunnin tyttö hoki ‘äiti pipi, poi poi’. Äiti kirosi huonoa tuuriaan. Sormi paketissa ei pestä maitokakkoja vaipoista. Ei olisi pitänyt kirota. Tuntia myöhemmin äiti poimi lattialta leluja ja sai selkäänsä noidannuolen. Jalat petti alta.

Hitaasti kontaten äiti keräsi vaipat ja rättivaraston olohuoneen lattialle, pisti Aku Ankka -DVD:n pyörimään ja tarttui puhelimeen. Puolen tunnin soittamisen jälkeen oli ihmisketju kasassa. Morfar kolmeksi tunniksi, Mirva-naapuri kahdeksi, Elina (Stellan kummitustäti) kahdeksi, Martti (Emman kummitussetä) koko yöksi, aamulla perhetyöntekijä, sitten taas morfar, taas Martti… Huomenna mormor ja äidin pikkuveli, torstaina mormor ja famo ja Erkki. Ja lopulta isi.

Äidin selkä paranee hitaasti. Alun mahdottomuuden jälkeen äiti otti ensimmäiset askeleet jo eilen ja illalla. Tänään kävely sujuu jo ilman särkylääkkeitä ja imetys voi jatkua. Vielä kumartuminen ja nostaminen on mahdotonta, mutta olo helpottuu koko ajan. Jos huomenna saisi kengät jalkaan niin pääsisi hetkeksi ulos.

Emma järkyttyi alussa äidin huonosta kunnosta, mutta tasaisesti vaihtuva seura on pitänyt tytön pirteänä ja iloisena. Tässä kuva tämän illan tanssiaisista.

Tanssimisen käynnisti itse asiassa morfar, mutta kuvassa näkyvä Martti joutui kovimpiin pyörityksiin.

Stella ennätti ihastumaan tuttipulloon ja huutaa nyt yhteistyökyvyttömiä tissejä kahta kovemmin. Joukkoon mahtuu kuitenkin myös näin lämmittäviä hymyjä.

Ei voi valittaa.

Ostimme naapurirouvan kanssa yhteiset kaksostenrattaat, joilla voimme vuoropäivin kuljetella katraitamme (meillä 2, heillä kohta 4) ympäri kaupunkia. Kuurattuani vieraalle kodille (ja savulle) haisevia päällyksiä pari päivää, toissapäivänä oli aika kokeilla rattaita. Pakkauduimme vierailulle Jankaan ja nostimme purjeet.

Kaksosten rattaat vaativat ihan uuden ajattelumallin liikkumiseen. Ne ovat nimittäin valtavat. Talojen ja rakennusten ulko-ovista pääsee pääsääntöisesti läpi tarkkuudella (paitsi vanhemmat talot, niistä ei aina mahdu normaalilevyisilläkään). Sen sijaan sisätilojen ovista ei välttämättä enää leveillä rattailla mahdu läpi. Nämä kaksostenrattaat menevät meidän asunnon ovesta sisään, mutta eivät naapurin. Ne eivät myöskään mahdu parvekkeen ovesta tai taloyhtiön vaunuvaraston oviaukosta. Busseihin mahtuu pääsääntöisesti sisään, tosin niiden vinoluiska on joskus niin kapea, että joutuu temppuilemaan bussin sisällä olevan 5cm kynnyksen kanssa. Kaupat ovat huono idea. Äiti muisteli, että Lidlissä on ruhtinaallisesti tilaa käytävillä, joten suuntasimme sinne ruokaostoksille. Hyvin menikin, kunnes tuli aika poistua. Kassojen porteista ei mahtunut läpi. Onneksi löytyi tavaraportti, josta pääsimme sujahtamaan ulos. Iso tavatatila oli ihana pakata, ostosten jälkeen sinne olisi mahtunut vielä pienehkö elefantti.

Lapset suhtautuivat vaunuihin hyvin. Stella tosin kypsyi kuumaan, ahtaaseen ja epäkäytännölliseen ex tempore kantokoppaan (äitiyspakkauksen makuupussi, lampaantalja ja villapeitto), joten se pitää korvata paremmalla designilla. Emma malttoi istua todella nätisti kaikki bussireissut, kun vieressä nukkui Stella. Tutin vahtiminen vaatii keskittymistä ja se söi vähän temppuiluintoa. Lisäksi reissua helpottaa, kun Emma voi nojata Stellaan päin sen sijaan, että pää roikkuu ulos vaunuista muiden matkustajien kolhittavana.

Tuomio: Hyvä kulkuväline. Koko rajoittaa hieman ruokakaupassa käyntiä, mikä on sääli, koska iso tavaratila houkuttaisi käyttämään näitä rattaita juuri kauppareissuilla.

Skriven den 26.1. Blev och hänga.

Svenskspråkiga församlingens mamma-(pappa-)barngrupp hade träff igår (i teorin är pappor också välkomna, men jag vet inte om en sådan någonsin har skådats i gruppen) så familjens flickor pallrade sig iväg till svenska hemmet. Gruppen varar ända tills det är sovdags för Emma, så Stella fick överlåta vagnen åt Emma och åka bärlina istället. Resan gick jättebra. Det är nog skönt att inte måsta hålla reda på springande barn i bussen. Mamma behöver ännu lite övning vad det gäller påklädning av barn i bärlina. Minusgrader, tänkte jag, och så svettades vi båda så vi var genomvåta när vi kom fram. Men allt som allt börjar dethär med två barn och busstrafik fungera bättre dag för dag.

Emma var överraskande blyg när Hilkka-prästen ville prata med henne, men blev genast morskare när det blev dags för saft/kaffe och smörgås. Sedan satt hon sig ner vid bordet och ritade ett stort papper fullt med färggranna kritstreck. Vi gav konstverket åt pappa på kvällen.

Mamma var nervös bara för att det hette församlingsträff, men kommer väl över sin antikyrklighet så småningom. Det var en lättnad att vi inte sjöng salmer eller bad bordsbön. Hilkka-prästen är också en lättnad. Hon verkar jordnära och skarp. Så länge vi alla får tro eller låta bli som vi vill så borde det gå bra.