hyrskynmyrsky

Eräs nuori neiti kirjoittelee viestejä eräälle nuorelle pojalle. Sen enempää detaleja ei siitä heru, koska nuori neiti ei varmaankaan halua että koko maailma tietää kenelle viestit menevät. Äiti oli ihan sinut homman kanssa, kunnes selvisi, että viestien tarkoitus on (tadaa!) pelottaa, nolata ja kiusata. Kävimme pienen keskustelun siitä, ettei toiselle saa tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Kiemurrellen kertoi nuori neito että ehkä kuitenkin poika myös tykkää että häntä kiusataan ja että usein hän kiusaa itse myös takaisin. Mene ja tiedä, kuka tässä nyt oikein potkii ja ketä.

Perheen muihin kuulumisiin - äidille tipahti kuin kuu taivaalta että pian (lue: nyt) on ilmoittautumiset esikouluun. Siispä ensin kaoottisella vimmalla selvittämään mitä esikouluja ylipäätään lähistöllä on ja mihin niistä pääsee pienimmällä bussien yhdistelmällä. Kesän aikana ehtii sitten pää vääränä arpomaan kuinka ihmeessä syksyllä saadaan yksi eskarilainen kuskattua yhteen osoitteeseen ja toinen tarhalainen toiseen niin, että välissä joku tekee vähän töitäkin.

Mediapoimintoja viikon varrelta. Nina (rva Timo TA) Mikkonen meni ja laukoi omituisia käsityksiä päiväkodeista telkkarissa ja mammauniversumi on hetken taas kuohunnassa keskustelusta kotona-vaiko-ei. Itseäni harmittaa, että telkkariin otetaan tuollainen vouhottaja. Moni Mikkosen tavoitteista ja mielipiteistä (kotiäitiyttä voisi tukea rahallisesti, lasten huomioiminen kiireen keskellä on ensiarvoisen tärkeää) ovat ihan kohdallaan ja voin milloin tahansa yhtyä niihin. Tuollainen tiejyrä-monologi vaan ei ole omiaan edistämään niitä aiheita. Ihminen joka pitää omasta näkökulmastaan niin jyrkästi kiinni, että kutsuu kaikkea vastakkaista argumenttia tukevaa tutkimusta “höpöhöpöksi” ei voi vakuuttaa minua. Sen sijaan asenne miltei provosoi ottamaan vastakkaisen kannan. Ja ennen kaikkea ärsyttää se, että samoin kuin kestovaippakeskustelussa, käyttäydytään ikäänkuin tässä kysymyksessä ei voisi olla olemassakaan kompromissiratkaisuja. Ihan kuin ei olisi olemassa lapsiaan rakastavia vanhempia, jotka uhrautuvat lastensa puolesta ja myös käyttävät päivähoitopalveluita. Tai kotiäitejä tai -isiä jotka ovat vallan kykeneviä järjestämään lapsilleen riittävästi kodin ulkopuolisia kontakteja, joissa lapsi voi harjoitella sosiaalisia taitojaan ja asteittain kokeilla omia siipiään. Totta hemmetissä on. Mutta julkisessa keskustelussa kovaäänisimpiä ovat ääripäät ja se on joko tai. Valitettavasti fundamentalistit vetoavat myös mediassa - ei asiapitoisuutensa vaan viihdearvonsa takia. Asiallinen keskustelu ei olisi saanut mitään julkisuutta. Sen sijaan nyt kun syntyi kissatappelu, voidaan taas hetken vouhottaa ääripäiden paremmuusjärjestyksestä, tomaattienheiton lomassa.

Eilen piti lähteä pyöräretkelle. Tarhasta palattuamme teimme ennätysajassa kanasalaatin ja pakkasimme pyöräkärryn valmiiksi niin, että voisimme lähteä heti kun isi saapuisi töistä. Innostus oli katossa. Äiti oli sopinut treffit ystävän kanssa - lapsia odotutti vastaavasti ihan omat treffit ystävän koiran kanssa. Isi tuli, lapset kärryyn ja… isin pyörän uusi vakuutusyhtiöiden hyväksymä turvallinen ja hieno (ja kallis) lukko ei auennut. Ei auennut minuutissa, ei kahdessakymmenessä, ei lukkoöljyn kanssa eikä ilman. Lopulta oli pakko luovuttaa. Jos kulkuväline on kiinni pyörätelineessä, sillä on kovin vaikea lähteä mihinkään.

Epäonnistuneesta pyöräretkestä seurasi, odotetusti, kaaos. Tytöt (myös vanhemmat) olivat hyvin pettyneitä. Teki mieli soittaa Basta-bastardeille saman tein ja reklamoida taustakuoron kera, mutta pidättelin - mitäpä se olisi auttanut. Lepyttelimme pettyneitä hermojamme (?) syömällä piknik-eväämme parvekkeella, jossa sentään oli komea kesäkurpitsanalku ja kolme villiä kissaeläintä luomassa luonnon tuntua. Eipä se kuitenkaan ole sama asia.

Mitä tuolle lukolle voisi tehdä? Auttaakohan mikään muu kuin rälläkkä?

Nu känns det som att vintern har kommit. Vägen hem till oss är isig och hal, och det stormar så att man får luta sig mot vinden. Det var verkligen svårt att komma hem från dagis idag, fötterna fick leta efter fäste när vi gick uppför vår isiga hembacke med vagnen full med matvaror och kattsand, Emma på ståbredan. Och på gården tog vinden i. Emma fick leka en halv timme, så länge orkade mamma med vassa små snöflingor (flisor kunde man kalla dem) piskande mot kinden. Gjorde som shetlandsponnyna gör, vänder rumpan mot vinden och svär under skägget. Såhär tänker stackars shettisarna: “När jag kommer in, då får fölena leka med pussel en stund. Jag lägger jag mig i en soffa, med hovarna djupt under ett täcke och tittar igenom Stockmanns katalog. Så äter vi färdigsoppa idag.” Det måste de göra, hur skulle de annars orka?

Raskaana oleva nainen pyrkii korkeaan bussiin lastenvaunujen kanssa. Hänen ohitseen tunkevat nuoret urot eivät vastaa avunpyyntöihin, bussiin jäävät uroot sentään väistävät laiskasti vaunutasanteelta. Kenellekään ei tule mieleen auttaa vaunujen kanssa. Lopulta rattaiden toiseen päähän tarttuu hutera eläkeläisrouva, joka mutisee jotain nuorista ja kasvatuksesta… Kiitän niin kauniisti kuin osaan ja toivon, että hänen selkänsä ei venähtänyt rasituksesta. Kiroan TKL:n säästötoimia, joiden seurauksena matalalattiaiset bussit kaikkosivat muille reiteille.

Kotipysäkin kohdalla uroot ovat jo poistuneet. Onneksi bussissa on jäljellä kourallinen pirteitä nelikymppisiä rouvashenkilöitä, joista kolme jää pois samalla pysäkillä. Toiveikkaana pyydän apua rattaiden kanssa. Yksi rouvista ampaiseee vihaisesti rattaiden ohi. Bussin ulkopuolella hän kääntyy, olen toiveikas. Mutta hän vain vilkaisee takinhelmaansa - jäikö siihen loskaa. Sillä välin toiset kaksi rouvaa ovat jo kadonneet. Viimeisenä bussista on astumassa nuori nainen. Mahasta päätellen hänkin aivan viimeisillään raskaana. Nainen tarjoutuu auttamaan. Kysyn pystyykö hän nostamaan. Hän hymyilee ja katsoo minun vatsaani ja tarttuu rattaisiin. Kiitän, ja yhdessä saamme rattaat ulos. Toivotan hyviä odotusaikoja ja kävelen kotiin.

Suututtaa. Vieläkin, vaikka tämä tapahtui jo eilen. Vieläkin, vaikka minulla on ollut kaksi vuotta tottua siihen, että näin tapahtuu yhtenään. Mikä vika ihmisissä oikein on, kun ei viitsitä auttaa?