hyrskynmyrsky

Etsiskelin banaanimuffinsin ohjetta ja törmäsin taivaalliseen sivustoon: Dagens Muffin. Aivan järjettömän paljon muffinsiohjeita, sekä suolaisia että makeita, ja vieläpä reseptien arvostelujärjestelmä, josta voi arvailla vähän muffinsin onnistumisastetta. Ah!

Päivän muffinsit tein kuitenkin tämän ohjeen pohjalta, tosin tapani mukaan muuntelin ohjetta reilusti:

Kauraiset banaani-suklaa-hasselpähkinämuffinsit
150g margariinia
2dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 kypsää banaania
2,5 dl kaurajauhoja (esim. Provena kaurajauhoja saa marketeista)
3 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
noin 1,5 dl maitoa
2 kananmunaa + kaksi kananmunan valkuaista (nämä voi varmaankin korvata kolmannella kananmunalla)
1,5 dl hasselpähkinää jauhettuna
4 rkl kaakaojauhetta

Vatkaa sokeri ja margariini vaahdoksi, lisää kananmunat ja vatkaa hyvin. Lisää banaanisose. Sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita joukkoon. Notkista maidolla. Lusikoi taikinaa muffinsivuokiin ja paista 15-20 min 220º-240º lämmössä (kaasu-uuni: 6).

Tuli aika tukevat muffinsit, mutta maku osui ihan nappiin. Mahdollisesti voisi lisätä 1 tl leivinjauhetta, minulla on tuntuma että banaani leivonnaisissa syö niiden kuohkeutta.

Jag är väldigt lat att ta mig till biblioteket och de få sångböcker jag har köpt innehåller ju inte alla mina favoritsånger. Så längs med året har det samlats en hel del barnsånger jag skulle villa sjunga, men bara minns enstaka fraser av. I och för sig gör det ju ingenting. Barnen märker inte ifall orden tar slut, särskilt om de ersetts av välpåhittade nya. Men mig stör det.

Sådana här sidor är en räddning för glömska mödrar. Ikväll sjunger jag både Fågelungen och Vattenvisan.

Siihen kysymykseen pyrkii vastaamaan Leena Valkonen kasvatustieteen väitöskirjassaan Millainen on hyvä äiti tai isä? Viides- ja kuudesluokkalaisten lasten vanhemmuuskäsitykset (Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 286, Jyväskylä 2006) .

Tutkimuksen mukaan lapset jakoivat hyvän vanhemmuuden viiteen erilliseen osa-alueeseen. Kolmea ominasuutta viidestä (huolenpito, kasvattaminen ja “olla kiva”) lapset kuvasivat jatkumoina, joilla vanhemmat voivat sijoittua paremmin tai huonommin. Muut kaksi (vanhempi pitää lasta tärkeänä ja “elää ihmisiksi”) sen sijaan olivat välttämättömiä ehtoja, joissa vanhempi joko onnistui tai ei. Yleisin vanhemmuutta kuvaava käsite oli Valkosen mukaan huolenpito, johon kategoriaan liitettiin sekä arkipäiväinen huolenpito kuten kotitöiden tekeminen ja perheen elättäminen että tunnepitoisempi lapsesta huolehtiminen kuten rajojen asettaminen, rakkaus ja välittäminen.

First a netpick (thanks to Mikko Saari): A set of pictures comparing two editions of the children’s book by Richard Scarry, one from 1963 and the other from 1991. Children’s books are THE source of knowledge if one is after the values and morale of a society. I like the dad appearing in the morning kitchen - we’d have lousy food too if it weren’t for cooking dads.

The day before yesterday we arrived home with new baby Stella. This time I managed to get the ‘nice-gift-to-persuade-you- to-use-our-(astoundingly-expensive)- diapers’ libero bag, which I somehow missed out on when Emma was born. I eagerly opened the bag to find, among others, a Disney book. It was about Dumbo, who was helping the other kid animals to find their mothers. On each opening, Dumbo would pair a kid with a mother of a different kind of species on one page and then on the other page he would be corrected and the kid brought together with the right kind of mom.

Now we get to the point. I must be extra edgy on this values-in-books subject, because I find this sort of writing offensive. The book asks ‘Oh, no Dumbo! Do you really think a lion is the right mom for this kid?’

Like a lion couldn’t raise a seal pup. Stupid book. Ever heard of adoption?

(Oh, yes, and notice the lovely fuchsia pool of blood the lion is sitting in. Only the lion and the tiger get pools of blood. Other animals sit in lush green grass, yellow hay and blue water. Even the big bear and the cheetah have hay.)

I have just watched the documentary Born into Brothels. I am moved. So deeply so that for a moment, I thought about writing to the directors (Ross Kauffman and Zana Briski) just to thank them for making it. I changed my mind in time, but the urge to share is still here. So I’ll just air some… Here, a link to the Kids with Cameras -website, to accompany my ramblings.

Goddamnit. I generally do not appreciate documentaries this much. As a form, they are ok, but recently (perhaps due to the same reasons why reality-TV is so trendy) there have been so many ‘documentaries’ reaching my tv set that my quota is starting to fill up. Moreover, these works provide such a makeover on reality with poorly covered propaganda stuffed in between every line that my analytic viewing potential is crowded for years to come. Good exercises on media literacy, but not for enjoyment. Like doing abs.

But this one was different. Why? First, it is about the power of media, about seeing, showing and getting seen. In a way, by showing the power of pictures, the documentary documents its own legitimacy. And then there is the hippyesque notion of saving the world with art. And then there are the kids and their cameras and I’m a lazy fuck that thinks that doing real job with real development projects is much better than paying money in order to feel-good-while-sitting-in-your-couch. Oh, I should go to sleep now before I get into envisioning mode and start planning for a year in some deserted corner of the world teaching new media skills… Shit.

Child Development -lehden marras/joulukuun numerosta: Lapsen fyysinen kurittaminen lisää lapsen agressiivista käyttäytymistä ja epävarmuutta. Vaikutus on samansuuntainen riippumatta siitä, hyväksytäänkö kulttuurissa kuritusta kasvatusmuotona vai ei. Tutkimuksessa haastateltiin lapsia ja äitejä 6 eri maasta.

Via www.scienceblog.com

I instantly recognize my darker side. Oh, yes, I’m an addict. Check out this shameless display of naked espresso. Mouthwatering.