hyrskynmyrsky

Tänään aprillinpäivänä tarhaan tallusteli kaksi sirkuskarhua:

Emma ryckte själv loss sin andra gungande tand idag. Nu har hon en två-tandslucka i nedre tandraden, stor nog så att hon kan peta in små potatisbitar utan att öppna munnen.

Samtidigt skymtar det nytt vitt där var den första tanden som lossnade engång satt. Emma är otroligt stolt över att hon börjar få permanenta tänder.

Stella löysi jostain ihmeellisestä kätköstä äidin vuosikymmeniä vanhat halpisaurinkolasit ja ihastui niihin aivan ikihyviksi. Pettämätön 80-luvun tyyli kulkee samaa catwalkia Stellan nysä-otsiksen kanssa, etenkin kun se sojottaa näin suoraan pystyyn! Niin, se on rokkia täynnä.

Puh, nyt tytöt ovat taas terveitä! Stellan mega-vatsataudin jälkeen myös Emma sai tartunnan. Onneksi isompi tyttö sairasti nopeutetun version taudista eikä sängyn pohjalla mennyt kuin kaksi päivää. Heti kun lapset saatiin kuntoon, äiti heilutti siivousrättiä ankarasti ja toivoo nyt hartaasti, että tämä vatsatautipöpö on saatu hengiltä.

Toipilaspäivän lounaspöydässä äiti kaivoi esiin kameran. Eipä meidän linssiluteet voi silloin jatkaa syömistä rauhassa, vaan tietysti pitää poseerata.

Ihmeen hyvässä sovussa näillä tytöillä on mennyt viime päivät. Yhteinen leikki sujuu, kiistaa syntyy vain yksittäisistä asioista ja kumpikin on omituisen hyvällä tuulella. Ehkä luonto on katsonut tarpeelliseksi tehdä lapsista taudin jälkeen erityisen kilttejä, jotta äidin hermot saavat aikaa palautua ennen seuraavaa rasitetta.

Stella pikkuinen sai niin raivoisan oksennustaudin että jouduimme vuorokaudeksi sairaalaan tiputukseen. Onneksi tilanne raukesi ilman kovin kummoisia toimenpiteitä - lieviä tulehdusarvoja vielä seurataan mutta muuten hoidoksi riittää tästä eteenpäin lepo ja runsas juominen. Kotiuduimme muutama tunti sitten ja pieni tyttö simahti miltei samantein. Kodin haju sieraimissa antaa ilmeisen hyvän unen, lounaan pitkistä päikkäreistä huolimatta pikkuneiti on nukkunut sikeästi kohta 2h.

Sairaala oli Stellalle kova paikka. Vieras ympäristö ei koskaan ole ollut Stellan lempijuttuja, joten kun siihen lisätään vielä jatkuvasti vaihtuvat henkilöt jotka tulevat huoneeseen ja pääsääntöisesti aina pistävät, puristavat tai muuten ronklaavat, voitte kuvitella että vierailu oli neidistä kerrassaan kurja. Paha oli myös siirtyminen osastolle juuri kun päivystyksen huone alkoi tuntua tutummalta. Äiti sai laulaa piristäviä lauluja ja lukea Rasavilli Piltti -kirjaa (Vilda Bebin) kannesta kanteen aika monta kertaa pitääkseen yllä edes vähän taistelumieltä. Ei sitä silti kovin paljoa ollut. Tänään osastolla Stella ei edes uskaltanut puhua, kuiskasi vain yksittäisiä sanoja ja nieli niistäkin puolet. Äidin sydän on solmussa kuin batiikkivärjäystä odottava tiukasti nyöritetty teepaita. Taidamme sekä äiti että tytär tarvita molemminpuolista haliterapiaa.

Mamma har alltid haft smeknamn åt ungarna. ‘Mammas lilla kråka’, kallas de ibland, kärleksfullt - det kommer väl ursprungligen från muimu. ‘Gulle’ är ett ganska praktiskt allmänt tilltalsnamn. Och när man måste tilltala båda på en gång, så istället för ‘barn’ kallas fröknarna ‘bi o ba’. Flickorna brukar själva komma överrens om vem som är ‘bi’ och vem som är ‘ba’.

Alla mammas smeknamn duger inte. För kanske ett halvt år sedan diskuterade vi olika alternativ och då var det helt klart att mammas smeknanm var alldeles usla. För att bli godkända måste smeknamnen också betyda något, helst något väldigt vackert. Mamma frågade vad det kunde vara, och Emma kom fram med nament ‘Guld Ängel’. Stellas motsvarande önskemål var ‘Kinuski Paraply’.

Men nu börjar Emma förstå sig på smeknamn. Hon har själv hittat på smeknamn åt våra katter. Ruuti kallas ‘Mirro’ och Kikkanen ‘Kulta’. Emma själv blir numera inte alls arg av att man kallar henne alternativa namn. Ändå är de smeknamn som baserar sig på namnet ‘Emma’ de mest populära - så som ‘Emmaskutt’, eller ‘Emmasaurus’, men också andra duger. Stella är fortfarande kritisk när det gäller smeknamn, men använder gärna sitt andra namn och kallar sig Elvira.

Hurra och välkommen åt den splitternya lilla pojken, vår komet-kusin, som föddes igår på morgonnatten! Grattis också åt stora lilla storabror, pappa och mamma. Allt är väl, hörde vi, och bilderna är ah så ljuvliga! Kram på er, allihopa!

Emma on tulossa äidin kanssa oopperaan ensi perjantaina (muimu neuvotteli meille pääsyn kakkoskenraaliin). Äiti aavistaa että tilaisuudessa voi olla aika paljon sulateltavaa pikkutytölle, joten tulevaa oopperailtaa varten on nyt jo muutamana iltana tutustuttu sekä oopperaan esitysmuotona että tarinaan (Don Carlos). Esimerkiksi viime aikojen iltasadut ovat kaikki olleet jonkinlaisia muunnelmia tarinan pääkäänteistä. Prinssien, kuningattarien ja kuninkaiden ympärille punotut ihmissuhdekäänteet ovat onneksi viisivuotiaalle ihan ominta aluetta, eikä tarinaan tästä näkökulmasta ole ollut ollenkaan hankala tarttua. Musiikin osalta ihan parhaimpia tutustumiskeinoja ovat YouTuben kautta ongitut videoklipit keskeisimmistä aarioista. Näitä ollaan katseltu ja ihmetelty milloin mitäkin. Miksi prinssi katsoo maahan? Koska kuningas tulee? Miksi kuningatar laulaa vaikka on surullinen? Videoita katsellessa on myös syntynyt valtava ennakko-odotus (tosin vähän eri tavalla kuin äiti oli osannut ajatella). YouTubesta ei nimittäin löydy aarioiden välisiä pätkiä ja Emmaa kiinnostaa ihan valtavasti mitä tapahtuu laulujen välissä. Varoitin, että vastaan voi tulla hurjiakin kohtauksia. Se ei haittaa, toteaa tyttö silmät kiiluen.

Suurin yllätys oli kuitenkin se, miten suurella innolla Stella on tarttunut uuteen taidemuotoon. Tänään illalla kun kyselin Emmalta haluaako hän katsella äidin kanssa oopperaa YouTubesta ja Emma kieltäytyi, Stella ilmoitti painokkaasti että hän haluaa oopperaa. No, tästähän seurasi se, että Emmankin piti päästä katsomaan. Lopulta istuimme kaikki tytöt sylikkäin juttelemassa kuningattarista ja kuuntelimme kokonaiset kolme aariaa ennen kuin tuli aika mennä iltapesulle.

Riisuutuessaan Stella ilmoitti että hän haluaa laulaa oopperaa. Laulamisen lisäksi Stella haluaa kruunun kutreillensa ja sitten hän haluaa kävellä edestakaisin. Lopulta nuori fani demonstroi tämän kaiken. Pienen tytön esitys sisälsi dramaattista käsien levittelyä sekä kolmevuotiaan tulkinnan oopperalaulusta: yksi pitkä “aa” joka loppui valtavaan huitaisuun matalasta äänestä terävään kiljahdukseen, sitten takaisin alas ja loppuun koristeellinen kieppi. Äiti ei ole vähään aikaan nähnyt Stellaa yhtä innostuneena.

Äiti palasi työmatkalta huomatakseen, että isi oli sillä välin opettanut Stellan puhumaan. Jotain osviittaa muutoksesta antoi jo jokailtaisten puheluiden yllättävän järkevä sisältö matkan aikana - puhelinkeskustelu on taaperoille yllättävän käsittämätöntä toimintaa mutta tällä kertaa sananvaihto oli edennyt periteisestä kaavasta (”hej Stella” <insert isin ääni: “Stella älä syö puhelinta”> “hej Stella, här är mamma”) ja saatiin sentään sanottua hyvät yöt. Suurin muutos oli kuitenkin huomattavissa kotiinpaluun jälkeisenä aamuna kun kainaloon kömpinyt pörröpää selosti ummikkoäidille viikon tapahtumat. Kuka on ollut tarhassa, mitä lapset ovat tehneet, mitä syöneet, mistä tapelleet. Ensimmäisenä uutisena Stella kuitenkin kertoi, että hän on saanut salapäeräisen kiistansa tarhatäti Lisan kanssa selvitettyä. Viikon verran hän oli Lisalle vihainen syystä, jota kukaan ei tiennyt. Ilmeisesti Stellakaan ei tiennyt mistä kiista johtui, koska kysyttäessä miksi hän on vihainen hän huusi vain kiukkuisesti “en tiedä”. Tänään aamulla pieni tyttönen kuitenkin vakuutti että vihanpito on loppunut. Hyvä näin - ehkä joskus keksimme tarhan tätien kanssa mistä se oli saanut alkunsakin.

Stella kertoi myös että hän on ollut kipeänä. Tytölle kehittyi flunssan jälkitautina korvatulehdukset kumpaankin korvaan ja kaupanpäällisenä saatiin vielä keuhkoputkentulehdus. Perjantaina saadut tujut antibiootit tosin tepsivät hyvin, yskä helpottaa ja reippaasta leikistä päätellen vointi on muutenkin ok.

Aamuna eräänä Stella arveli (aivan oikein) että äidille maistuisi kupillinen kahvia:

Tänään, aivan juuri äsken, irtosi Emmalta ensimmäinen maitohammas. Se on oikea alaetuhammas. Ihan itsekseen se ei lähtenyt, vaan irrotusta avitti äidin nykäisy. Emmaa on iltaisin huolettanut että hän vahingossa nielaisee hampaan nukkuessaan. Tänään hampaidenharjuulla hammas roikkui välillä 45 asteen kulmassa suuhun päin, välillä saman verran ulospäin ja äiti arveli että pelko voi olla ihan aiheellinen. Emman pyynnöstä äiti nykäisi kerran ja irtihän se tuli.

Kuvassa näkyy aukko. Iltahöpinöiden aikana äiti ei saanut korviaan irti Emman uudesta ihanan suhisevasta, hivenen lespaavasta soundista.

Ja se ylpeys, ah se ylpeys! Se paistaa koko tytöstä. Hampaiden irtoamisen tavoiteltavuutta kuvaa hyvin se, että sen jälkeen kun Emman hammas irtosi, Stella seisoi monta minuuttia ja kokeili hampaitaan sormella, josko jokin niistä olisi heiluteltavissa. Raukka joutuu vielä odottamaan vuoroaan pari vuotta…

Isi totesi että nykyään tehdään pienempiä hampaita kuin ennen vanhaan. Kun hän oli pikkupoika, irtoilevat hampaat olivat reilumman kokoisia.

Lämpimät onnittelut viime lauantaina maailmaan putkahtaneelle serkkupojalle sekä serkkupojan veljelle, josta täten tuli ISOveli. Wau!

Serkkupojan vanhemmille lähtee paitsi sylillinen onnitteluja myös säkillinen vauvojen unihiekkaa

Stella har lärt sig säga K. Den viktiga konsonanten kom redan för flera veckor sedan, efter att de små två-och-treåringarna hade hittat på att det är roligt att sitta i ring på dagisgolvet och tjuta “kakka kakka kakkakakkakakka”, men det var sedan det enda ordet på K det. Förra veckan spred sig K till vissa andra ord, bl a ‘pannkaka’ som vi ju genast måste fira med ett pannkakskalas. Idag satte en liten Stella i pulkan och bad om nya K-ord som hon skulle få härma efter. Efter en hel del klockor, kameler och katter fastnade fröken för ett alldeles speciellt fint ord, som hon sedan upprepade stolt resten av hemresan, inklusive matbutiken. “Kekkonen!” skrek hon, så det ekade längs med gången. “Kekkonen!”

Eräs nuori neiti kirjoittelee viestejä eräälle nuorelle pojalle. Sen enempää detaleja ei siitä heru, koska nuori neiti ei varmaankaan halua että koko maailma tietää kenelle viestit menevät. Äiti oli ihan sinut homman kanssa, kunnes selvisi, että viestien tarkoitus on (tadaa!) pelottaa, nolata ja kiusata. Kävimme pienen keskustelun siitä, ettei toiselle saa tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Kiemurrellen kertoi nuori neito että ehkä kuitenkin poika myös tykkää että häntä kiusataan ja että usein hän kiusaa itse myös takaisin. Mene ja tiedä, kuka tässä nyt oikein potkii ja ketä.

Perheen muihin kuulumisiin - äidille tipahti kuin kuu taivaalta että pian (lue: nyt) on ilmoittautumiset esikouluun. Siispä ensin kaoottisella vimmalla selvittämään mitä esikouluja ylipäätään lähistöllä on ja mihin niistä pääsee pienimmällä bussien yhdistelmällä. Kesän aikana ehtii sitten pää vääränä arpomaan kuinka ihmeessä syksyllä saadaan yksi eskarilainen kuskattua yhteen osoitteeseen ja toinen tarhalainen toiseen niin, että välissä joku tekee vähän töitäkin.

Mediapoimintoja viikon varrelta. Nina (rva Timo TA) Mikkonen meni ja laukoi omituisia käsityksiä päiväkodeista telkkarissa ja mammauniversumi on hetken taas kuohunnassa keskustelusta kotona-vaiko-ei. Itseäni harmittaa, että telkkariin otetaan tuollainen vouhottaja. Moni Mikkosen tavoitteista ja mielipiteistä (kotiäitiyttä voisi tukea rahallisesti, lasten huomioiminen kiireen keskellä on ensiarvoisen tärkeää) ovat ihan kohdallaan ja voin milloin tahansa yhtyä niihin. Tuollainen tiejyrä-monologi vaan ei ole omiaan edistämään niitä aiheita. Ihminen joka pitää omasta näkökulmastaan niin jyrkästi kiinni, että kutsuu kaikkea vastakkaista argumenttia tukevaa tutkimusta “höpöhöpöksi” ei voi vakuuttaa minua. Sen sijaan asenne miltei provosoi ottamaan vastakkaisen kannan. Ja ennen kaikkea ärsyttää se, että samoin kuin kestovaippakeskustelussa, käyttäydytään ikäänkuin tässä kysymyksessä ei voisi olla olemassakaan kompromissiratkaisuja. Ihan kuin ei olisi olemassa lapsiaan rakastavia vanhempia, jotka uhrautuvat lastensa puolesta ja myös käyttävät päivähoitopalveluita. Tai kotiäitejä tai -isiä jotka ovat vallan kykeneviä järjestämään lapsilleen riittävästi kodin ulkopuolisia kontakteja, joissa lapsi voi harjoitella sosiaalisia taitojaan ja asteittain kokeilla omia siipiään. Totta hemmetissä on. Mutta julkisessa keskustelussa kovaäänisimpiä ovat ääripäät ja se on joko tai. Valitettavasti fundamentalistit vetoavat myös mediassa - ei asiapitoisuutensa vaan viihdearvonsa takia. Asiallinen keskustelu ei olisi saanut mitään julkisuutta. Sen sijaan nyt kun syntyi kissatappelu, voidaan taas hetken vouhottaa ääripäiden paremmuusjärjestyksestä, tomaattienheiton lomassa.

Äiti on jo pitkään suunnitellut käyttävänsä hyödyksi valotonta vuodenaikaa leikkimällä lasten kanssa pimeäpiilosta. Tänään sitten oli sopivasti ohjelmassa ei-mitään ja pimeääkin pimeämpi ilta (kuukin on ollut kateissa pilvien takana pari päivää), joten illallisen jälkeen sammutimme kaikki kodin valot ja kaivoimme fikkarit esille. Tytöt ovat kumpikin innoissaan piiloutumistouhuista ja taskulamppuaspekti toi leikkiin odotettua lisäsärmää. Emma ottaa jo leikin hyvin vakavasti. Laskemisen ajan silmät pidetään luonnollisesti kiinni ja tunnollinen tyttömme puristaa niitä umpeen niin lujaa että naama muistuttaa isoa rusinaa. Piilossakin ollaan tosissaan, ei mitään aikuisten muka-piiloja vaan ujuttaudutaan oikeasti pienimpään rakoon työpöydän taakse tai hautaudutaan valtavan tyyny- ja peittomeren alle. Stella sen sijaan on kyllä hoksannut piiloutumisen ilot, mutta kärsivällisyys ei vielä riitä siihen, että hän odottelisi paikallaan toisten etsiessä.

Tyttöjen leikissä näkyy hauskalla tavalla sisaruussuhteen muuttuminen Stellan kasvaessa. Neideillä on jo paljon yhteisiä leikkejä - ei vain rinnakkain leikkimistä - ja lisää tulee kokoajan kun Stella pystyy ilmaisemaan itseään paremmin. Emma vielä aika usein päättää mitä ja kuinka leikitään mutta Stellallakin alkaa olemaan enenevissä määrin sananvaltaa. Samalla kun yhteiset leikit ovat kehittyneet, on kuitenkin myös tullut ihan uudensorttisia tappeluita. Aiemmin riita syntyi lähinnä vanhempien kanssa, tai korkeintaan siitä että jompi kumpi tytöistä vei toiselta lelun. Nyt tapellaan ihan joka asiasta. Mitä reittiä kävellään tarhaan, kumpi saa sinisen pulkan, kuka on lohikäärme ja kuka prinsessa, mitä ruokaa leikkikeittiössä tänään tehdään… Ja sitten se yleisin riidan aihe, joka on kyllä vai ei. Siis niin, että toinen vain jossakin vaiheessa päättää huutaa (ihan kirkkaalta taivaalta) että “ei”, johon toinen tietysti inttää vastaan että “kyllä” ja hetken päästä ollaankin jo sitten nyrkit ojossa ja silmät kyynelissä puolustamassa omaa kantaa. Äiti ei kyllä ihmettele enää yhtään miksi sotia käydään. Siihen on näemmä sisäsyntyinen tarve.

Nyt on alhaalla toisenlainen tappelu - isi yrittää laittaa raivoavaa Stellaa nukkumaan. Joskus tuntuu, että Stellan unentarve on aivan mitättömän pieni. Puuh. Äiti sen sijaan on aina väsynyt ja nukkuisi mielellään töissäkin päiväunet.

(Tämä teksti oli jäänyt blogikirjoitusten odotushuoneeseen jonottamaan kuvia. Kirjoitettu 13.12.)

Tänään oli Stellan synttärit. Oikeastihan ne olisivat vasta huomenna, mutta koska tänään oli ainoa järkevä päivä pitää synttärijuhlat (ensi viikonloppu menee liian lähelle joulua) ja äiti luulee ettei kolmevuotiaan synttäritietoudelle tee hyvää viettää kahta juhlapäivää peräkkäin synttärit ’siirrettiin’ päivää aiemmaksi. Aamulla herätimme tytön kynttilälaululla ja huoneeseen kärrättiin vanhempien lahja joka oli liian iso paketoitavaksi: vaaleanpunaiset nuken yhdistelmävaunut. Vaunut seurasivat mukaan pakolliselle pottapiipahdukselle, jonka jälkeen Stella siirtyi murustelemaan voileipää vanhempien sängylle. Suu täynnä leipää, käsi tiukasti nukenvaunuissa Stella totesi “Tänään on syntypäivä”. Jep, näin on.

Sänkyaamiaisen jälkeen puettiin ja siirryttiin yläkertaan kunnon aamiaiselle. Ruokapöydässä tuli heti ensimmäinen tappelu kun nukenvaunuja ei saanut ottaa ihan pöydän viereen vaan ne joutui parkkeeraamaan peräti puolen metrin päähän. Paahtoleipäaamiainen maistui, juustolla ja hillolla kuorrutettuna paahtiksia uppoaa näihin tyttöihin vaikka kokonainen paketti!

Aamupäivän tohinaa seurasi iltapäivällä lastenkutsut. Vieraita oli juuri sopivasti, niin että kaikille riitti sekä tilaa että leikkiseuraa. Valitettavasti isovanhemmat eivät päässeet juhliin - toivottavasti ehdimme tapaamaan heitä kaikkia pian kun alkaa joululomat. Stella leikkii jo sujuvasti muiden lasten kanssa ja antoi jopa kavereiden kokeilla uusia lelujaan. Ruoka maistui (äiti on oppinut, lapsille pitää olla nakkeja) samoin kakku, pahimmat kiukut vältettiin, mitään ei mennyt rikki ja kissatkin suhtautuivat tahmeisiin hellyydenosoituksiin yllättävän rennosti.

Tyttö oli niin tohinana koko päivän (ja kamera vailla akkua osan iltaa) ettei päivänsankarista ole synttäreiltä kuin muutama hassu kuva.

The Vaunut ja ylpeä omistaja. Vaunuihin pedattiin päivän mittaan sekä vauva että koira ja sitten lapsoset kärrättiin paikasta toiseen. Koska rappusiin ei saa mennä vaunujen kanssa, isi on saanut toimittaa hissin virkaa ja hän on varmaan päivän aikana kantanut vaunut kymmenen kertaa ylös ja toiset kymmenen alas!

Viidakon villi metsästäjä, oranssi kollimme Severi kuoli tänään.

Severi vietti joulun alla vahingossa pari päivää lukittuna parvekkeelle. Kissavahti onneksi huomasi karvaisen kasan ruusupuskan alla ja nappasi kollin sisälle lämpimään. Pientä laihuutta lukuunottamatta vaikutti, että kaikki oli ok. Lihotuskuuri näytti jo tepsivän ja vielä aamulla Severin vointi vaikutti hyvältä. Puolenpäivän aikaan katin kunto heikkeni kuitenkin yllättäen. Vartin sisään hengitys muuttui vaivalloiseksi, takajaloista lähti voimat ja tunto tyystin ja raukka ulisi hengenhädissään. Eläinlääkärille saapuessa Severillä oli erittäin vaikea hengittää ja kaikista jaloista oli lähtenyt voimat ja tunto. Lääkärin todettua tilanteen toivottomaksi päätimme päästää Severin kärsimyksistään ja kissalle annettiin viimeinen uni piikistä. Tarkka kuolinsyy on epävarma, mahdollisesti kyseessä oli sydänviasta aiheutunut veritulppa.

Emma ja Stella ovat tapahtuneesta vielä aika ymmällään. Sen sijaan kaksi muuta kissaamme kaipaavat jo ystäväänsä kovasti ja kulkevat asunnossa edestakaisin ihmeissään, maukuen välillä. Äidillä on kova työ pitää kyyneleitä loitolla, eikä se aina niin onnistukaan.

De senaste dagaRna haR Emma aRtikuleRat mycket omsoRgsfullt, speciellt näR hon sägeR oRd med bokstaven R, föR nu haR hon just läRt sig den också!

Viime viikonloppuna oli Emman synttärit, ensin lastenkutsut ja illalla aikuisille ja pikkuväelle suunnattu versio. Äidin yllätykseksi kourallinen viisivuotiaita ei ole ollenkaan paha joukko vieraiksi. Leikit sujuivat nätisti, ruoka syötiin siististi, kukaan ei rikkonut mitään, ketään ei sattunut eikä kukaan edes tehnyt hätää housuihin. Kesyjen kids only -juhlien jälkeen kylään saapuneet taaperoikäiset vanhempineen olivat reilusti touhukkaampi vierasjoukko (mikä ei ole yhtään paha juttu, paninpa vain tämänkin kummallisuuden merkille). Kaiken kaikkiaan juhla oli onnistunut ja Emma tykkäsi kovasti, siitä että sai ikiomat juhlat, siitä kun pääsi leikkimään kavereiden kanssa ‘omalla reviirillä’, sekä tietysti lahjoista.

Sunnuntaina vietimme isänpäivää, osuvasti Emman lastenkutsujen ylijäämäruokia syöden. Aamupalalla oli myös muimu, joka jäi synttärijuhlien jälkeen yöksi. Tytöt lahjoivat isiä tarhassa valmistamillaan lahjoilla: Stellan paketista kuoriutui keltainen kipsiin painettu kädenjälki ja Emma vastasi isänpäiväaamiaisen herkuista, kun lahjakassista löytyi itsetehtyjä suklaamuurahaisia. (Niistä riitti pala kaikille, olivat hyviä, nam!)

Loput viikosta on tähän saakka mennyt huomattavasti vähemmän juhlallisissa tunnelmissa. Tiistaina meidän isi lähti työmatkalle ja isänpuutteen vaivaamina Stella ja Emma ovat olleet vuorotellen halikipeitä sylityttöjä tai käveleviä kaaoskatastrofeja. Kurjassa säässä ja pilkkopimeässä ei ole huvittanut ulkoilla enää tarhapäivän jälkeen, sitäpaitsi lapset ovat aikaisen herätyksen jäljiltä (jotta äiti ehtii tekemään töitäkin 1h suuntaansa työmatkojen välillä) olleet aika väsyneitä illalla. Emman sydänystävä on kipeä ja poissa tarhasta ja naapurin pojan kanssa eiliselle sovitut lekkitreffitkin peruuntuivat. Ja äiti on aamuisin ‘dum’, iltapäivisin ‘alldeles dum’ ja iltaisin kun lapset menevät nukkumaan ‘jättedum’. Kaikki on siis kerrassaan totaalisen kamalaa. Sääliksi käy näitä lapsia…

Ihan kuin ei äidin hermoja kiristäisi muutenkin. Hammasta purren, prkl. Iltasaduksi luen Tove Janssonin ‘Kuinkas sitten kävikään’ jossa Muumimamman repliikeissä kirjainten i, ä ja ö pilkut on korvattu sydämillä ja vaihdan ne salaa mielessäni salamoiviksi ukkospilviksi. Lasten nukahdettua katoaa mystisesti pussillinen vaahtokarkkeja.

Emma täytti tänään viisi vuotta. Paljon onnea Emma!

Päivä alkoi herätyskellon sointiin, johon heräsivät suunnitelmien vastaisesti tasan kaikki. Onneksi Emma on aamuisin aika hidas. Siihen luottaen isä ja äiti kiiruhtivat heti herättyään vaivihkaa yläkertaan ja valmistivat siellä kaakaon ja pienet voileivät, sytyttivät viisi kynttilää, kasasivat nämä sekä kaksi pientä lahjaa tarjottimelle ja kipaisivat takaisin alakertaan. Emma aavisti varmaan jotain, koska kun olimme valmiit ja virittelimme lauluääniämme lastenhuoneen ovella hän oli jo täysin hereillä ja istui sängyssä odottamassa. Aamuinen onnittelu saatiin kuitenkin suoritettua pyjamat päällä ja tyttö oli ilmeisen hyvillään. Siirryttyämme vanhempien sängylle Emma söi voileivät, joi kaakaon ja repi lahjansa kääreistä. Paketeista löytyi sydänkuvioinen trikoopaita, korallinvärinen pitsinen villapaita sekä ompelusetti.

Pukemisen jälkeen jatkoimme aamupalalle. Vanhemmat olivat taiteilleet varsinaisen kakun leivontarippeistä myös espressokupin kokoisen minikakun, joka syötiin aamupalalla. Emma on jo pari kertaa kaupassa himoinnut kaunista prinsessakakkua ja äiti on todennut että sellaisen saattaa sitten saada syntymäpäivänään. Aamuinen prinsessakakku ei ollut espressokuppia isompi, mutta sitä koristi (suhteettoman suuri) vaaleanpunainen marsipaaniruusu ja aamupalalla syötynä se käynnisti synttäripäivän juhlallisissa tunnelmissa. Isi laittoi kunnolla elintarvikeväriä marsipaaniin ja niin kakusta tuli komeasti tummanvihreä vaaleanpunaisella kukalla, ihan niinkuin oikeat ruusut. Äidistä oli tärkeää että synttäreiden aamu on vähän erikoinen jottei juhla katoa kokonaan normaalin aamuhässäkän alle. Siinä onnistuttiinkin.

Viisuvuotiaalle vanhenemiseen liittyy päällimmäisenä tunteena ylpeys. Tuon maagisen askeleen ottaminen kohti isona olemista on jopa tärkeämpää kuin lahjojen saaminen. Emman puheista päätellen tämänpäiväisten synttäreiden ehdottomasti tärkein anti oli se, että piirrokset allekirjoitetaan tästedes EMMA 5. Niitä tulikin tänään kotiin viitisen kappaletta.

Numeron viisi kirjoittamista on jo harjoiteltu. Se on esiintynyt tiuhaan niissä taideteoksissa joita Emma on vaihtanut parhaan ystävänsä kanssa. Kuukauden ajan tuo ihana Emilia on ollut viisi ja Emma vasta neljä. Kuukauden ajan kaikkia keskenäisen ystävyyden dokumentteja - lukuisia prinsessapiirroksia, salaisia viestejä ja lentokoneita - on koristanut molempien tyttöjen nimet, sievästi alekkain kirjoitettuna, ja nuo kaksi eri numeroa. 4 ja 5.

Kuin kohtalon oikusta sydänystävä ei ollut tarhassa tänään vaan kotona potemassa flunssaa. Matkalla tarhasta Emma oli huolissaan. Koska Emilia ei ollut syntymäpäivänä tarhassa, hän ei voi tietää että Emma on kasvanut ja tarhaan palatessa uusi ikä voi tulla ystävälle aika yllätyksenä. Kävellessämme kotiin Emma harjoitteli asian kertomista: “Älä hätäänny. Olen nyt viisivuotias. Olen silti sama Emma.” Äiti kyseli eikö voisi sanoa myös “Istu alas ettet tipahda pepullesi. Olen nyt yhtä vanha kuin sinä.” mutta se oli ihan hassu ehdotus.

Päiväkodista palatessa kotona odotti muimulta ja muipalta iki-ihana kortti. (Kortissa on useasta paperinpalasta koostuva keinu, jossa istuu tyttö, ja sekä keinu että muut osat heiluvat ja keinuvat kun korttia liikuttaa. Emmaa ei meinannut saada ruokapöytään kun hän istui lumoutuneena kortin parissa.) Lopulta pääsimme vihdoin syömään. Emman toivomuksesta ruokana oli spagettia ja kasviksia. Äiti oli suoraan sanoen hieman yllättynyt siitä, miten terveellinen valinta oli.

Ripeäliikkeisestä päivänsankarista oli vaikea saada kuvia. Allaolevaan otokseen tallentui autenttinen otos päivänsankarista: huitovien käsien ja jalkojen ympäröimä hymy.

Emma ilmoitti aamulla olevansa prinsessa ja että prinsessat eivät peseydy aamuisin. Nyt puolen päivän aikaan prinsessat eivät nuku päiväunia. Veikkaanpa, että eivät mene iltaisin nukkumaankaan, nuo öisin rilluttelevat tyllitypykäiset…

Stella on leikkinyt paljon piilosta Emman ja muiden tarhan lasten kanssa. Kun isommat lapset laskevat tai juoksevat ja piiloutuvat, pienemmät vain peittävät silmänsä ja kuvittelevat olevansa piilossa. Stellan leikki noudattaa parhaillaan jotain siinä välimaastossa - joskus hän piiloutuu ja peittää silmänsä, toisinaan taas piiloutuminen unohtuu ja tyttö vain seisoo ja odottaa, että joku tulee ottamaan kädet pois silmien edestä. Joka tapauksessa leikkiin liittyy silmien peittäminen ja tämä mielleyhtymä on niin sitkeä, että peittyivätpä silmät mistä tahansa, niin se vie ajatukset leikkiin. Kuten tänään ruokapöydässä, Stella pyyhki kiukkuspäissään hiuksia naamalta ja siinä sivussa peittyi silmät. Sekunnin murto-osassa ajatukset karkasivat muille maille ja syntyi erittäin hassu tilanne: tiuskiva lause loppui puolitiehen, ja korvautui raikaavalla ‘kukkuluuluu… tulee nyt!’. Vanhemmat katsoivat toisiaan hetken kuin puusta pudonneet ennen kuin tajusivat mitä oli tapahtunut.

Äidin työt ovat viime aikoina venyneet sekä ylitöiksi että yötöiksi. Lapset ovat joutuneet kärsimään äiti-vajeesta, ja äitikin on kaivannut lapsia ihan hirveästi. Viime viikon loppupuolella äiti sai ylitöiden vastapainoksi pari ihanaa päivää vapaata. Parasta syksyisessä vapaapäiväsä on viettää se luonnossa, joten äiti nappasi lapset kainaloon ja suuntasi Tampereelle, sylittelykuurille ja tuttuihin metsiin.

Metsä oli ihana. Metsä oli täynnä suppilovahveroita. Flunssainen Stella matkusti äidin selässä ja huuteli ‘vamp vamp’, Emma-sienikoira loikki metsässä kuin kokenut hirvivasa ja sekä löysi että poimi suppiksia. Kotiin kannettiin monen monta litraa ihania sieniä, kaksi väsynyttä ja metsäntuoksuista lasta ja yllättävän vähän hirvikärpäsiä!

Retkeä varjosti hiukan porukan flunssaisuus - äidillä oli flunssa päällä jo lähtiessä, Stella sairastui matkalla ja kuumeili yhden yön ja ilmeisesti onnistuimme tartuttamaan saman flunssan myös serkkupojalle. Harmi, ja pahoittelut siskolle… Vielä meillä köhitään - maanantaina Stellalla rohisi hengitys niin pahasti että äiti jäi kotiin hoitamaan tyttöä. Tiistaina molemmat lapset olivat takaisin tarhassa mutta tänään isi päivysti nuhaisia ja rohisevakurkkuisia neitoja taas kotona.

Tänään töistä tullessa äitiä odotti ihana lahja: kasa taideteoksia joita lapset olivat piirtäneet ja maalanneet päivän aikana. Alla skannattuna yksi niistä. Emman kaksiosainen teos esittää kuningasta ja merileijonaa. Papereihin on kirjoitettu vanhempien nimet ja niitä yhdistää viiva, jonka kummassakin päässä on sydän. Se kertoo kuulemma siitä, että äiti ja isä rakastavat toisiaan.

Tytöt tappelivat rakennuspalikoista ja meinasi jo juuri tulla kamala huuto ja mustelmia aiheuttava palikkasade, kun äiti keksi pelastaa tilanteen seurapelisessiolla ja kaivoi esiin kaapista huojuvan tornin. Sehän on siis mainio seurapeli, jossa puisista palikoista rakennetaan torni. Tornista kuuluu tämän jälkeen noukkia irtonaisia klapeja parhaiden kykyjensä mukaan kunnes torni lopulta romahtaa. Tornien kaatamisesta innostuneiden tenavien kanssa touhutessa tämä jotenkin tuntui oivalliselta pelivalinnalta.

Ensimmäisten muutaman pelikierroksen perusteella voimmekin todeta, että Huojuva torni on erinomainen perhepeli! Purkin kyljessä mainostetaan että peli olisi pelattavissa 5-vuotiaasta eteenpäin, mutta se on ihan turhan varovainen arvio. Emma pelasi ihan täysillä ja lirkutteli taitavasti irti tornin alimmaisia, hiukan jumissa olevia paloja. Ja jopa Stella ymmärsi sujuvasti pelivuoron vaihtumiset ja noukki omalla vuorollaan tornista aina päällimmäisen palikan ylpeä virne naamalla. Vuorojen välillä kerätyistä palikoista sai kivasti rakenneltua omaa pikkutornia. Mainittavaa on myös että isillä ja äidillä oli kerrankin ihan rehdisti jotain pelattavaa, mikä oli harvinaisen hauskaa vaihtelua verrattuna normaaleihin lasten kanssa pelattaviin peleihin, joissa pitää heittäytyä joko tyhmäksi, sokeaksi tai muuten kyvyttömäksi jos ei halua sabotoida lapsen peliä. Jostain kumman syystä kun niitä koko perheen pelejäkään ei suunnitella niin että sopisivat kaikenikäisille pelattavaksi ainakaan samaan aikaan.

Stella:
Mamma, jag e hällig! (Och visst är hon, härlig.)
Oj, mamma, vaaaaa är pal-jette? (Naken flicka står med foten på en paljett.)

Emma:
Jag har så ledsamt efter Sofia, men vad tur att då jag kan titta på hästarna och njuta av dom!
Men jag envisas mig! (Betyder helt enkelt: jag vill ha.)

Stellan puhe sujuu päivä päivältä paremmin. Sanoja ilmestyy koko ajan lisää. Sanavaraston lisäksi Stellalla kasvaa päivä päivältä myös luottamus siihen, että itseään voi ilmaista puhumalla. Viime aikoina kielellinen kokeilunhalu on kasvanut ja uusia sanoja yhdistellään rohkeasti lauseiksi. Olemme ottaneet tavaksi toistaa kaikki Stellan lauseet, aivan kaikki. Myös ne itsestään selvät. Se on loistava tapa varmistaa että olemme ymmärtäneet oikein ja Stella tietää varmasti että viesti meni perille. Ymmärretyksi tuleminen on selvästi palkitsevaa: pienen tytön silmissä vilahtaa aina pilkahdus aitoa riemua kun hän huomaa että hankala viesti välittyi vääristymättä. Samalla kun Stellan ilmaisukyky kasvaa tulee myös lisää kärsivällisyyttä käsitellä mahdollisia väärinymmärryuksiä. Jos tilanne on rauhallinen, sanaa saa joskus arvuutella parikin kertaa ennen kuin tuskastuminen iskee. Äidistä on iso edistysaskel kun asioista voidaan puhua, eikä asioita esitetä enää pelkästään huitomalla, huutamalla ja paiskomalla tavaroita.

Kiukkupuuskien väheneminen olisi sellaisenaankin jo iso muutos, mutta viime päivinä ilmaisun rohkeus on myös herättänyt Stellassa huumoria tihkuvan velmuilijan. Ilmeisesti nyt kun ei ole ihan niin paljon paineita ymmärretyksi tulemisesta on varaa hullutellakin (taitaa olla sama kynnys, jonka aikuiset ylittävät uuden kielen kanssa ennen kun uskaltautuvat kertomaan vitsejä). Stellan suuria huvituksia on piilottaa tavaroita ja sitten kysellä niiden sijaintia näennäisen huolestuneesti. Toinen lemppari on kiellettyjen asioiden tekeminen “leikisti” tai “vahingossa” suoraan vanhempien silmien alla. Hölmöilyjä säestää usein mainio pantomiimi, ylidramaattisine käsieleineen ja hassuine askelluksineen. Esimerkiksi tänään aamulla kun äiti leipoi, Stella kiipesi viereiselle keittiöjakkaralle, istui siinä ja tökki valmiisiin sämpylöihin lovia. Heti kättelyssä tyttö ilmoitti että “Stella skojar” jonka jälkeen jokaista tökkimistä säesti naurua pidättelevä järkyttynyt ilme, valtava käsiele ja kauhistunut “Oooh!”, jonka perään mahtava kikatus. Äiti leikki mukana hetken ja Stella melkein tipahti jakkaralta. Sämpylöistä tuli hyviä, lovista huolimatta.

Äiti: Oletko sinä minun pikku kiipijäni?
Stella: Ei, olen lehmä.
Äiti: Ai. Oletko kenties lehmän lapsi, vasikka?
Stella: Ei, olen pieni lehmä.
Äiti: Vai niin. Tiesitkö, lehmän poikasia kutsutaan vasikaksi. Lehmän vauvat ovat vasikoita.
Stella: Stella on lehmä. Muu.
Äiti: Haluatko yöhalin?
Stella: Muu.

Äiti: Noniin, nyt on iltalaulun aika.
Emma: Joo. Minä haluan Ruususen ja Stella haluaa laulun Annabel Olssonista ja sinä haluat laulaa meille vielä kaksi omaa laulua, muumeista ja, ja… taikurista.
Äiti: Aha. Mistä sinä tiedät mistä minä haluan laulaa?
Emma: Sinä haluat laulaa meille mistä me haluamme kuulla…

Vaimo aamulla: Ärrmurr.
Rakas Mies: Huomenta rakas. *suudelma*

Ensin ujutetaan tähän väliin suuri KIITOS äidin siskolle, joka kävi meillä vahtimassa lapsia eilen illalla. Vanhemmat kävivät 30-luvun teemalla järjestetyssä burleski/piirustustapahtumassa ikuistamassa vähäpukeista elävää mallia, juomassa viinilasilliset, syömässä jäätelöannokset (!) ja tulivat sitten univelkojen ajamina kotiin nukkumaan jo ennen puoltayötä. Oli erinomaisen hauskaa olla kerrankin liikenteessä kaksin nimenomaan omassa kotikaupungissaan (yleensä vapaaillat järjestyvät helpoiten isovamhempien luona Tampereella). Tänään on sitten vapaan vastapainoksi ollut perusperheilyä ja arkiaskareita: sylikipeitä lapsia, tukkeutuneiden viemäreiden setvimistä, kauppakasseja ja ruoanlaittoa. Sekin on ollut hauskaa (paitsi ne viemärit, kirotut vanhat putket).

Iltasesta kävimme myös uimassa. Stellasta on tullut reipas nuori neiti, joka hallitsee bussimatkustamisen, kohtuulliset kävelymatkat ja yleisesti hyvin-käyttäytymisen kaupungilla. Tätä myötä äidin kynnys lähteä harrastamaan kaikenlaista molempien tyttöjen kanssa on madaltunut huomattavasti. Uusin villitys, josta saattaa hyvinkin tulla pysyvä harrastus, on uimahallikäynnit. Lähin uimahalli on näppärän (säästä riippuen) fillari- tai bussimatkan päässä ja siellä on viikonloppuisin yllättävän rauhallista, mukavia ihmisiä ja uimaharjoitteluun sopivat altaat vielä iltapäivisinkin hitusen normaalia lämpimämpiä aamupäivän vauvauintien (jolloin vedet lämmitetään 27 asteeseen) jäljiltä. Äidistä on hienoa, että lapset oppivat sinuiksi veden kanssa ja toistuvien uimalareissujen myötä näin on nyt käymässä. Tämänpäiväisellä retkellä Emma jätti jo kellunta-avut altaan reunaan ja polski ympäri allasta, pää välillä veden ylä- ja välillä alapuolella (ja kun se oli yläpuolella suusta kantautui varsin äänekäs nauru). Stella puolestaan killui vedessä uimarenkaan varassa samalla kun yritti kovasti pitää varpaita pinnan yläpuolella. Kesällä tyttö vielä pelkäsi korvien kastumista. Äidistä on mukava huomata että se kammo on nyt hellittämässä.

Nämä kuvat eivät ole tämän päivän reissulta, vaan saunakäynnin jälkeen otettuja. Ilmeet ovat kuitenkin just kohdallaan.

Joskus äiti ihmettelee, miten alle kilometrin tarhamatkaan voi mennä yli tunti. Tänään syy oli kuitenkin aika ilmeinen:

Viime viikonloppuna oli velikullan häät. Työpäivän päätteeksi perhe raahautui Tampereelle (viisi laukkua, pukupussi ja käsilaukku - ei me osata!!!), josta lapset ja isi matkasivat yöksi Pälkäneelle famolaan. Seuraavana päivänä tytöt piipahtivat muimulassa mekottumassa (lisään kuvia myöhemmin) ja suuntasimme kirkkoon. Äidin kauhuskenaarioista poiketen molemmat tytöt käyttäytyivät todella hienosti koko toimituksen ajan, kukaan ei esim. kiroillut ääneen tai huutanut sopimattomia kysymyksiä papille. Stellaa tosin huoletti hieman äidin kovaääninen laulu, se poikkesi siinä määrin tytön käsityksistä hyvästä kirkkokäyttäytymisestä että hän koki tarpeen komentaa äitiä “mamma, hysssss, mamma, hyssss”. Vihkimisen jälkeen nautimme ihanasta hääjuhlasta ensin lasten kanssa ja sitten famo (kiitos, ihana!) haki lapset yökylään ja tarjosi vahemmille harvinaisen vapaaillan. Itse hääjuhla oli aivan erityisen kaunis. Suloisimmat kiitokset lemmenkyyhkyläisille - rakkaudentunnustuksenne palon alla on pitkän suhteen uskottavuus, mikä teki niistä aidompia ja liikuttavampia kuin isosisko osasi odottaakaan. *snif* Kiitos kun jaoitte juhlaanne meidän kanssamme, onnenne oli tarttuvaa!

Iloisessa perhetapahtumassa myös sana blogista tuntui kiertävän ja nyt kaikki tietävät että perhesalaisuutemme löytyvät julkisesti verkosta. Vierailujen määrästä päätellen blogi on saanut uusia lukijoita. Tervetuloa!

Viime päivinä on tuntunut kuin syksy olisi jo saapunut ja tänään se vahvistettiin. Lapset menivät tarhaan sadevaatteissa. Lapset saapuivat tarhasta märkinä ja mutaisina. Aivan selvästi kesä on ohi. Nyt pitää toivoa että syksystä tulee pitkä ja ihana ja viikonlopuista sateettomia niin että pääsemme ulkoilemaan sienimetsään. Toivottavasti myös pavut ehtivät… pavustua… ennen pakkasia. Parvekkeen vahapavut saivat hieman hitaan lähdön kun kissat söivät kevään versoista ensimmäisen puolimetrisen ja niiden piti kertaalleen toistaa koko varhaislapsuutensa ennen kuin pääsivät kukintahommiin. Nyt uusista puskista roikkuu kuitenkin jo muutama vahapavun palko ja lisää on tulossa. Hitaammanpuoleiset ruusupavutkin aloittelevat kukintaansa.

Tarhan syksy näkyy myös henkilönvaihdoksina. Lasten päivät ovat siis täynnä mullistuksia. Isoimmat lapset jättivät vanhan tarhansa taakseen ja aloittivat tänään esikoulussa, mukana Emman ‘käris’ eli rakas. (Emma kyseli alkukeväällä eikö tyttö voi olla tytön rakas, kuulemma tarhan pojat olivat väittäneet näin. Äiti sanoi että tottakai voi olla. Seuraavana päivänä Emma kertoi valistaneensa tarhan muita lapsia asiasta. Näin se menee. Vielä ei ole lennellyt polttopulloja ikkunoista…) Samalla Emman toinen erittäin hyvä ystävä siirtyi toiseen tarhaan. Äiti arvelee, että kumpaakin tyttöä itketään vielä monta kertaa…

Tyttöjen ystävyyksiä itketään varmaan muutenkin jatkossa. Ensinnäkin nyt solmitaan jo tärkeitä suhteita. Äiti kiittelee onnea että muuttomme sattui sopivasti ennen kuin lapset olivat korviaan myöten ihastuneita tarhaystäviinsä ja pihapiirin lapsiin. Nyt olisi kamala lähteä mihinkään. Lapselle oma ystäväpiiri merkitsee niin paljon ja samalla heillä on kovin heikot edellytykset ylläpitää suhteita ilman vanhempien apua. Eikä heillä ole pitkäjänteisiä harrastuksia tai identiteettiä pönkittäviä intressejä samalla tavalla kuin aikuisilla, jotka voivat tukeutua niihin minäkuvan horjuessa. Lapsilla on koti, ja ystävät. Siispä kun muutetaan, lapsella muuttuu suhteessa paljon enemmän kuin aikuisella. Siksi myös ystävien muutot satuttavat. Ehkä aikuisiakin vähän, mutta eivät ne horjuta meitä samalla tavalla… Toisaalta, on se kumma kuinka nuo nelivuotiaatkin tytöt jo osaavat punoa juonia keskenään ja pelata sosiaalisilla suhteilla. Tarhan tädit ovat onneksi hyvin skarppeja ja tuntuvat puuttuvan tilanteisiin aika ripeästi, ennenkuin niistä kehkeytyy kovin mutkikkaita solmuja. Silti joka viikko kotiin kantautuu sydänsuruja kun joku on sulkenut jonkun toisen pois leikeistä ja toinen ei olekaan enää kolmannen bestis. Odotan kauhulla mitä tapahtuu kun sydänystävien markkinoille astuvat vielä kilpakohteeksi nuo nuoret uroot hampaattomine hymyineen. Pojat ovat ilmeisesti vielä vähän vastahakoisia ryhtymään tähän sosiaaliseen leikkiin, mutta tyttöjä se ei tunnu haittaavan. Sopivien suhteiden solmimista harjoitellaan jo, matriarkaalisella vimmalla ja päättäväisyydellä. Emmakin jo ilmoitti kesän kynnyksellä kenestä tulee aikanaan hänen lastensa isä. Kuulemma asiasta on informoitu myös pojalle, joka “sanoi no joo”.