hyrskynmyrsky

Tänään aprillinpäivänä tarhaan tallusteli kaksi sirkuskarhua:

Emma ryckte själv loss sin andra gungande tand idag. Nu har hon en två-tandslucka i nedre tandraden, stor nog så att hon kan peta in små potatisbitar utan att öppna munnen.

Samtidigt skymtar det nytt vitt där var den första tanden som lossnade engång satt. Emma är otroligt stolt över att hon börjar få permanenta tänder.

Puh, nyt tytöt ovat taas terveitä! Stellan mega-vatsataudin jälkeen myös Emma sai tartunnan. Onneksi isompi tyttö sairasti nopeutetun version taudista eikä sängyn pohjalla mennyt kuin kaksi päivää. Heti kun lapset saatiin kuntoon, äiti heilutti siivousrättiä ankarasti ja toivoo nyt hartaasti, että tämä vatsatautipöpö on saatu hengiltä.

Toipilaspäivän lounaspöydässä äiti kaivoi esiin kameran. Eipä meidän linssiluteet voi silloin jatkaa syömistä rauhassa, vaan tietysti pitää poseerata.

Ihmeen hyvässä sovussa näillä tytöillä on mennyt viime päivät. Yhteinen leikki sujuu, kiistaa syntyy vain yksittäisistä asioista ja kumpikin on omituisen hyvällä tuulella. Ehkä luonto on katsonut tarpeelliseksi tehdä lapsista taudin jälkeen erityisen kilttejä, jotta äidin hermot saavat aikaa palautua ennen seuraavaa rasitetta.

Mamma har alltid haft smeknamn åt ungarna. ‘Mammas lilla kråka’, kallas de ibland, kärleksfullt - det kommer väl ursprungligen från muimu. ‘Gulle’ är ett ganska praktiskt allmänt tilltalsnamn. Och när man måste tilltala båda på en gång, så istället för ‘barn’ kallas fröknarna ‘bi o ba’. Flickorna brukar själva komma överrens om vem som är ‘bi’ och vem som är ‘ba’.

Alla mammas smeknamn duger inte. För kanske ett halvt år sedan diskuterade vi olika alternativ och då var det helt klart att mammas smeknanm var alldeles usla. För att bli godkända måste smeknamnen också betyda något, helst något väldigt vackert. Mamma frågade vad det kunde vara, och Emma kom fram med nament ‘Guld Ängel’. Stellas motsvarande önskemål var ‘Kinuski Paraply’.

Men nu börjar Emma förstå sig på smeknamn. Hon har själv hittat på smeknamn åt våra katter. Ruuti kallas ‘Mirro’ och Kikkanen ‘Kulta’. Emma själv blir numera inte alls arg av att man kallar henne alternativa namn. Ändå är de smeknamn som baserar sig på namnet ‘Emma’ de mest populära - så som ‘Emmaskutt’, eller ‘Emmasaurus’, men också andra duger. Stella är fortfarande kritisk när det gäller smeknamn, men använder gärna sitt andra namn och kallar sig Elvira.

Emma on tulossa äidin kanssa oopperaan ensi perjantaina (muimu neuvotteli meille pääsyn kakkoskenraaliin). Äiti aavistaa että tilaisuudessa voi olla aika paljon sulateltavaa pikkutytölle, joten tulevaa oopperailtaa varten on nyt jo muutamana iltana tutustuttu sekä oopperaan esitysmuotona että tarinaan (Don Carlos). Esimerkiksi viime aikojen iltasadut ovat kaikki olleet jonkinlaisia muunnelmia tarinan pääkäänteistä. Prinssien, kuningattarien ja kuninkaiden ympärille punotut ihmissuhdekäänteet ovat onneksi viisivuotiaalle ihan ominta aluetta, eikä tarinaan tästä näkökulmasta ole ollut ollenkaan hankala tarttua. Musiikin osalta ihan parhaimpia tutustumiskeinoja ovat YouTuben kautta ongitut videoklipit keskeisimmistä aarioista. Näitä ollaan katseltu ja ihmetelty milloin mitäkin. Miksi prinssi katsoo maahan? Koska kuningas tulee? Miksi kuningatar laulaa vaikka on surullinen? Videoita katsellessa on myös syntynyt valtava ennakko-odotus (tosin vähän eri tavalla kuin äiti oli osannut ajatella). YouTubesta ei nimittäin löydy aarioiden välisiä pätkiä ja Emmaa kiinnostaa ihan valtavasti mitä tapahtuu laulujen välissä. Varoitin, että vastaan voi tulla hurjiakin kohtauksia. Se ei haittaa, toteaa tyttö silmät kiiluen.

Suurin yllätys oli kuitenkin se, miten suurella innolla Stella on tarttunut uuteen taidemuotoon. Tänään illalla kun kyselin Emmalta haluaako hän katsella äidin kanssa oopperaa YouTubesta ja Emma kieltäytyi, Stella ilmoitti painokkaasti että hän haluaa oopperaa. No, tästähän seurasi se, että Emmankin piti päästä katsomaan. Lopulta istuimme kaikki tytöt sylikkäin juttelemassa kuningattarista ja kuuntelimme kokonaiset kolme aariaa ennen kuin tuli aika mennä iltapesulle.

Riisuutuessaan Stella ilmoitti että hän haluaa laulaa oopperaa. Laulamisen lisäksi Stella haluaa kruunun kutreillensa ja sitten hän haluaa kävellä edestakaisin. Lopulta nuori fani demonstroi tämän kaiken. Pienen tytön esitys sisälsi dramaattista käsien levittelyä sekä kolmevuotiaan tulkinnan oopperalaulusta: yksi pitkä “aa” joka loppui valtavaan huitaisuun matalasta äänestä terävään kiljahdukseen, sitten takaisin alas ja loppuun koristeellinen kieppi. Äiti ei ole vähään aikaan nähnyt Stellaa yhtä innostuneena.

Tänään, aivan juuri äsken, irtosi Emmalta ensimmäinen maitohammas. Se on oikea alaetuhammas. Ihan itsekseen se ei lähtenyt, vaan irrotusta avitti äidin nykäisy. Emmaa on iltaisin huolettanut että hän vahingossa nielaisee hampaan nukkuessaan. Tänään hampaidenharjuulla hammas roikkui välillä 45 asteen kulmassa suuhun päin, välillä saman verran ulospäin ja äiti arveli että pelko voi olla ihan aiheellinen. Emman pyynnöstä äiti nykäisi kerran ja irtihän se tuli.

Kuvassa näkyy aukko. Iltahöpinöiden aikana äiti ei saanut korviaan irti Emman uudesta ihanan suhisevasta, hivenen lespaavasta soundista.

Ja se ylpeys, ah se ylpeys! Se paistaa koko tytöstä. Hampaiden irtoamisen tavoiteltavuutta kuvaa hyvin se, että sen jälkeen kun Emman hammas irtosi, Stella seisoi monta minuuttia ja kokeili hampaitaan sormella, josko jokin niistä olisi heiluteltavissa. Raukka joutuu vielä odottamaan vuoroaan pari vuotta…

Isi totesi että nykyään tehdään pienempiä hampaita kuin ennen vanhaan. Kun hän oli pikkupoika, irtoilevat hampaat olivat reilumman kokoisia.

Äiti on jo pitkään suunnitellut käyttävänsä hyödyksi valotonta vuodenaikaa leikkimällä lasten kanssa pimeäpiilosta. Tänään sitten oli sopivasti ohjelmassa ei-mitään ja pimeääkin pimeämpi ilta (kuukin on ollut kateissa pilvien takana pari päivää), joten illallisen jälkeen sammutimme kaikki kodin valot ja kaivoimme fikkarit esille. Tytöt ovat kumpikin innoissaan piiloutumistouhuista ja taskulamppuaspekti toi leikkiin odotettua lisäsärmää. Emma ottaa jo leikin hyvin vakavasti. Laskemisen ajan silmät pidetään luonnollisesti kiinni ja tunnollinen tyttömme puristaa niitä umpeen niin lujaa että naama muistuttaa isoa rusinaa. Piilossakin ollaan tosissaan, ei mitään aikuisten muka-piiloja vaan ujuttaudutaan oikeasti pienimpään rakoon työpöydän taakse tai hautaudutaan valtavan tyyny- ja peittomeren alle. Stella sen sijaan on kyllä hoksannut piiloutumisen ilot, mutta kärsivällisyys ei vielä riitä siihen, että hän odottelisi paikallaan toisten etsiessä.

Tyttöjen leikissä näkyy hauskalla tavalla sisaruussuhteen muuttuminen Stellan kasvaessa. Neideillä on jo paljon yhteisiä leikkejä - ei vain rinnakkain leikkimistä - ja lisää tulee kokoajan kun Stella pystyy ilmaisemaan itseään paremmin. Emma vielä aika usein päättää mitä ja kuinka leikitään mutta Stellallakin alkaa olemaan enenevissä määrin sananvaltaa. Samalla kun yhteiset leikit ovat kehittyneet, on kuitenkin myös tullut ihan uudensorttisia tappeluita. Aiemmin riita syntyi lähinnä vanhempien kanssa, tai korkeintaan siitä että jompi kumpi tytöistä vei toiselta lelun. Nyt tapellaan ihan joka asiasta. Mitä reittiä kävellään tarhaan, kumpi saa sinisen pulkan, kuka on lohikäärme ja kuka prinsessa, mitä ruokaa leikkikeittiössä tänään tehdään… Ja sitten se yleisin riidan aihe, joka on kyllä vai ei. Siis niin, että toinen vain jossakin vaiheessa päättää huutaa (ihan kirkkaalta taivaalta) että “ei”, johon toinen tietysti inttää vastaan että “kyllä” ja hetken päästä ollaankin jo sitten nyrkit ojossa ja silmät kyynelissä puolustamassa omaa kantaa. Äiti ei kyllä ihmettele enää yhtään miksi sotia käydään. Siihen on näemmä sisäsyntyinen tarve.

Nyt on alhaalla toisenlainen tappelu - isi yrittää laittaa raivoavaa Stellaa nukkumaan. Joskus tuntuu, että Stellan unentarve on aivan mitättömän pieni. Puuh. Äiti sen sijaan on aina väsynyt ja nukkuisi mielellään töissäkin päiväunet.

De senaste dagaRna haR Emma aRtikuleRat mycket omsoRgsfullt, speciellt näR hon sägeR oRd med bokstaven R, föR nu haR hon just läRt sig den också!

Emma täytti tänään viisi vuotta. Paljon onnea Emma!

Päivä alkoi herätyskellon sointiin, johon heräsivät suunnitelmien vastaisesti tasan kaikki. Onneksi Emma on aamuisin aika hidas. Siihen luottaen isä ja äiti kiiruhtivat heti herättyään vaivihkaa yläkertaan ja valmistivat siellä kaakaon ja pienet voileivät, sytyttivät viisi kynttilää, kasasivat nämä sekä kaksi pientä lahjaa tarjottimelle ja kipaisivat takaisin alakertaan. Emma aavisti varmaan jotain, koska kun olimme valmiit ja virittelimme lauluääniämme lastenhuoneen ovella hän oli jo täysin hereillä ja istui sängyssä odottamassa. Aamuinen onnittelu saatiin kuitenkin suoritettua pyjamat päällä ja tyttö oli ilmeisen hyvillään. Siirryttyämme vanhempien sängylle Emma söi voileivät, joi kaakaon ja repi lahjansa kääreistä. Paketeista löytyi sydänkuvioinen trikoopaita, korallinvärinen pitsinen villapaita sekä ompelusetti.

Pukemisen jälkeen jatkoimme aamupalalle. Vanhemmat olivat taiteilleet varsinaisen kakun leivontarippeistä myös espressokupin kokoisen minikakun, joka syötiin aamupalalla. Emma on jo pari kertaa kaupassa himoinnut kaunista prinsessakakkua ja äiti on todennut että sellaisen saattaa sitten saada syntymäpäivänään. Aamuinen prinsessakakku ei ollut espressokuppia isompi, mutta sitä koristi (suhteettoman suuri) vaaleanpunainen marsipaaniruusu ja aamupalalla syötynä se käynnisti synttäripäivän juhlallisissa tunnelmissa. Isi laittoi kunnolla elintarvikeväriä marsipaaniin ja niin kakusta tuli komeasti tummanvihreä vaaleanpunaisella kukalla, ihan niinkuin oikeat ruusut. Äidistä oli tärkeää että synttäreiden aamu on vähän erikoinen jottei juhla katoa kokonaan normaalin aamuhässäkän alle. Siinä onnistuttiinkin.

Viisuvuotiaalle vanhenemiseen liittyy päällimmäisenä tunteena ylpeys. Tuon maagisen askeleen ottaminen kohti isona olemista on jopa tärkeämpää kuin lahjojen saaminen. Emman puheista päätellen tämänpäiväisten synttäreiden ehdottomasti tärkein anti oli se, että piirrokset allekirjoitetaan tästedes EMMA 5. Niitä tulikin tänään kotiin viitisen kappaletta.

Numeron viisi kirjoittamista on jo harjoiteltu. Se on esiintynyt tiuhaan niissä taideteoksissa joita Emma on vaihtanut parhaan ystävänsä kanssa. Kuukauden ajan tuo ihana Emilia on ollut viisi ja Emma vasta neljä. Kuukauden ajan kaikkia keskenäisen ystävyyden dokumentteja - lukuisia prinsessapiirroksia, salaisia viestejä ja lentokoneita - on koristanut molempien tyttöjen nimet, sievästi alekkain kirjoitettuna, ja nuo kaksi eri numeroa. 4 ja 5.

Kuin kohtalon oikusta sydänystävä ei ollut tarhassa tänään vaan kotona potemassa flunssaa. Matkalla tarhasta Emma oli huolissaan. Koska Emilia ei ollut syntymäpäivänä tarhassa, hän ei voi tietää että Emma on kasvanut ja tarhaan palatessa uusi ikä voi tulla ystävälle aika yllätyksenä. Kävellessämme kotiin Emma harjoitteli asian kertomista: “Älä hätäänny. Olen nyt viisivuotias. Olen silti sama Emma.” Äiti kyseli eikö voisi sanoa myös “Istu alas ettet tipahda pepullesi. Olen nyt yhtä vanha kuin sinä.” mutta se oli ihan hassu ehdotus.

Päiväkodista palatessa kotona odotti muimulta ja muipalta iki-ihana kortti. (Kortissa on useasta paperinpalasta koostuva keinu, jossa istuu tyttö, ja sekä keinu että muut osat heiluvat ja keinuvat kun korttia liikuttaa. Emmaa ei meinannut saada ruokapöytään kun hän istui lumoutuneena kortin parissa.) Lopulta pääsimme vihdoin syömään. Emman toivomuksesta ruokana oli spagettia ja kasviksia. Äiti oli suoraan sanoen hieman yllättynyt siitä, miten terveellinen valinta oli.

Ripeäliikkeisestä päivänsankarista oli vaikea saada kuvia. Allaolevaan otokseen tallentui autenttinen otos päivänsankarista: huitovien käsien ja jalkojen ympäröimä hymy.

Emma ilmoitti aamulla olevansa prinsessa ja että prinsessat eivät peseydy aamuisin. Nyt puolen päivän aikaan prinsessat eivät nuku päiväunia. Veikkaanpa, että eivät mene iltaisin nukkumaankaan, nuo öisin rilluttelevat tyllitypykäiset…

Äidin työt ovat viime aikoina venyneet sekä ylitöiksi että yötöiksi. Lapset ovat joutuneet kärsimään äiti-vajeesta, ja äitikin on kaivannut lapsia ihan hirveästi. Viime viikon loppupuolella äiti sai ylitöiden vastapainoksi pari ihanaa päivää vapaata. Parasta syksyisessä vapaapäiväsä on viettää se luonnossa, joten äiti nappasi lapset kainaloon ja suuntasi Tampereelle, sylittelykuurille ja tuttuihin metsiin.

Metsä oli ihana. Metsä oli täynnä suppilovahveroita. Flunssainen Stella matkusti äidin selässä ja huuteli ‘vamp vamp’, Emma-sienikoira loikki metsässä kuin kokenut hirvivasa ja sekä löysi että poimi suppiksia. Kotiin kannettiin monen monta litraa ihania sieniä, kaksi väsynyttä ja metsäntuoksuista lasta ja yllättävän vähän hirvikärpäsiä!

Retkeä varjosti hiukan porukan flunssaisuus - äidillä oli flunssa päällä jo lähtiessä, Stella sairastui matkalla ja kuumeili yhden yön ja ilmeisesti onnistuimme tartuttamaan saman flunssan myös serkkupojalle. Harmi, ja pahoittelut siskolle… Vielä meillä köhitään - maanantaina Stellalla rohisi hengitys niin pahasti että äiti jäi kotiin hoitamaan tyttöä. Tiistaina molemmat lapset olivat takaisin tarhassa mutta tänään isi päivysti nuhaisia ja rohisevakurkkuisia neitoja taas kotona.

Tänään töistä tullessa äitiä odotti ihana lahja: kasa taideteoksia joita lapset olivat piirtäneet ja maalanneet päivän aikana. Alla skannattuna yksi niistä. Emman kaksiosainen teos esittää kuningasta ja merileijonaa. Papereihin on kirjoitettu vanhempien nimet ja niitä yhdistää viiva, jonka kummassakin päässä on sydän. Se kertoo kuulemma siitä, että äiti ja isä rakastavat toisiaan.

Tytöt tappelivat rakennuspalikoista ja meinasi jo juuri tulla kamala huuto ja mustelmia aiheuttava palikkasade, kun äiti keksi pelastaa tilanteen seurapelisessiolla ja kaivoi esiin kaapista huojuvan tornin. Sehän on siis mainio seurapeli, jossa puisista palikoista rakennetaan torni. Tornista kuuluu tämän jälkeen noukkia irtonaisia klapeja parhaiden kykyjensä mukaan kunnes torni lopulta romahtaa. Tornien kaatamisesta innostuneiden tenavien kanssa touhutessa tämä jotenkin tuntui oivalliselta pelivalinnalta.

Ensimmäisten muutaman pelikierroksen perusteella voimmekin todeta, että Huojuva torni on erinomainen perhepeli! Purkin kyljessä mainostetaan että peli olisi pelattavissa 5-vuotiaasta eteenpäin, mutta se on ihan turhan varovainen arvio. Emma pelasi ihan täysillä ja lirkutteli taitavasti irti tornin alimmaisia, hiukan jumissa olevia paloja. Ja jopa Stella ymmärsi sujuvasti pelivuoron vaihtumiset ja noukki omalla vuorollaan tornista aina päällimmäisen palikan ylpeä virne naamalla. Vuorojen välillä kerätyistä palikoista sai kivasti rakenneltua omaa pikkutornia. Mainittavaa on myös että isillä ja äidillä oli kerrankin ihan rehdisti jotain pelattavaa, mikä oli harvinaisen hauskaa vaihtelua verrattuna normaaleihin lasten kanssa pelattaviin peleihin, joissa pitää heittäytyä joko tyhmäksi, sokeaksi tai muuten kyvyttömäksi jos ei halua sabotoida lapsen peliä. Jostain kumman syystä kun niitä koko perheen pelejäkään ei suunnitella niin että sopisivat kaikenikäisille pelattavaksi ainakaan samaan aikaan.

Stella:
Mamma, jag e hällig! (Och visst är hon, härlig.)
Oj, mamma, vaaaaa är pal-jette? (Naken flicka står med foten på en paljett.)

Emma:
Jag har så ledsamt efter Sofia, men vad tur att då jag kan titta på hästarna och njuta av dom!
Men jag envisas mig! (Betyder helt enkelt: jag vill ha.)

Äiti: Oletko sinä minun pikku kiipijäni?
Stella: Ei, olen lehmä.
Äiti: Ai. Oletko kenties lehmän lapsi, vasikka?
Stella: Ei, olen pieni lehmä.
Äiti: Vai niin. Tiesitkö, lehmän poikasia kutsutaan vasikaksi. Lehmän vauvat ovat vasikoita.
Stella: Stella on lehmä. Muu.
Äiti: Haluatko yöhalin?
Stella: Muu.

Äiti: Noniin, nyt on iltalaulun aika.
Emma: Joo. Minä haluan Ruususen ja Stella haluaa laulun Annabel Olssonista ja sinä haluat laulaa meille vielä kaksi omaa laulua, muumeista ja, ja… taikurista.
Äiti: Aha. Mistä sinä tiedät mistä minä haluan laulaa?
Emma: Sinä haluat laulaa meille mistä me haluamme kuulla…

Vaimo aamulla: Ärrmurr.
Rakas Mies: Huomenta rakas. *suudelma*

Ensin ujutetaan tähän väliin suuri KIITOS äidin siskolle, joka kävi meillä vahtimassa lapsia eilen illalla. Vanhemmat kävivät 30-luvun teemalla järjestetyssä burleski/piirustustapahtumassa ikuistamassa vähäpukeista elävää mallia, juomassa viinilasilliset, syömässä jäätelöannokset (!) ja tulivat sitten univelkojen ajamina kotiin nukkumaan jo ennen puoltayötä. Oli erinomaisen hauskaa olla kerrankin liikenteessä kaksin nimenomaan omassa kotikaupungissaan (yleensä vapaaillat järjestyvät helpoiten isovamhempien luona Tampereella). Tänään on sitten vapaan vastapainoksi ollut perusperheilyä ja arkiaskareita: sylikipeitä lapsia, tukkeutuneiden viemäreiden setvimistä, kauppakasseja ja ruoanlaittoa. Sekin on ollut hauskaa (paitsi ne viemärit, kirotut vanhat putket).

Iltasesta kävimme myös uimassa. Stellasta on tullut reipas nuori neiti, joka hallitsee bussimatkustamisen, kohtuulliset kävelymatkat ja yleisesti hyvin-käyttäytymisen kaupungilla. Tätä myötä äidin kynnys lähteä harrastamaan kaikenlaista molempien tyttöjen kanssa on madaltunut huomattavasti. Uusin villitys, josta saattaa hyvinkin tulla pysyvä harrastus, on uimahallikäynnit. Lähin uimahalli on näppärän (säästä riippuen) fillari- tai bussimatkan päässä ja siellä on viikonloppuisin yllättävän rauhallista, mukavia ihmisiä ja uimaharjoitteluun sopivat altaat vielä iltapäivisinkin hitusen normaalia lämpimämpiä aamupäivän vauvauintien (jolloin vedet lämmitetään 27 asteeseen) jäljiltä. Äidistä on hienoa, että lapset oppivat sinuiksi veden kanssa ja toistuvien uimalareissujen myötä näin on nyt käymässä. Tämänpäiväisellä retkellä Emma jätti jo kellunta-avut altaan reunaan ja polski ympäri allasta, pää välillä veden ylä- ja välillä alapuolella (ja kun se oli yläpuolella suusta kantautui varsin äänekäs nauru). Stella puolestaan killui vedessä uimarenkaan varassa samalla kun yritti kovasti pitää varpaita pinnan yläpuolella. Kesällä tyttö vielä pelkäsi korvien kastumista. Äidistä on mukava huomata että se kammo on nyt hellittämässä.

Nämä kuvat eivät ole tämän päivän reissulta, vaan saunakäynnin jälkeen otettuja. Ilmeet ovat kuitenkin just kohdallaan.

Viime viikonloppuna oli velikullan häät. Työpäivän päätteeksi perhe raahautui Tampereelle (viisi laukkua, pukupussi ja käsilaukku - ei me osata!!!), josta lapset ja isi matkasivat yöksi Pälkäneelle famolaan. Seuraavana päivänä tytöt piipahtivat muimulassa mekottumassa (lisään kuvia myöhemmin) ja suuntasimme kirkkoon. Äidin kauhuskenaarioista poiketen molemmat tytöt käyttäytyivät todella hienosti koko toimituksen ajan, kukaan ei esim. kiroillut ääneen tai huutanut sopimattomia kysymyksiä papille. Stellaa tosin huoletti hieman äidin kovaääninen laulu, se poikkesi siinä määrin tytön käsityksistä hyvästä kirkkokäyttäytymisestä että hän koki tarpeen komentaa äitiä “mamma, hysssss, mamma, hyssss”. Vihkimisen jälkeen nautimme ihanasta hääjuhlasta ensin lasten kanssa ja sitten famo (kiitos, ihana!) haki lapset yökylään ja tarjosi vahemmille harvinaisen vapaaillan. Itse hääjuhla oli aivan erityisen kaunis. Suloisimmat kiitokset lemmenkyyhkyläisille - rakkaudentunnustuksenne palon alla on pitkän suhteen uskottavuus, mikä teki niistä aidompia ja liikuttavampia kuin isosisko osasi odottaakaan. *snif* Kiitos kun jaoitte juhlaanne meidän kanssamme, onnenne oli tarttuvaa!

Iloisessa perhetapahtumassa myös sana blogista tuntui kiertävän ja nyt kaikki tietävät että perhesalaisuutemme löytyvät julkisesti verkosta. Vierailujen määrästä päätellen blogi on saanut uusia lukijoita. Tervetuloa!

Viime päivinä on tuntunut kuin syksy olisi jo saapunut ja tänään se vahvistettiin. Lapset menivät tarhaan sadevaatteissa. Lapset saapuivat tarhasta märkinä ja mutaisina. Aivan selvästi kesä on ohi. Nyt pitää toivoa että syksystä tulee pitkä ja ihana ja viikonlopuista sateettomia niin että pääsemme ulkoilemaan sienimetsään. Toivottavasti myös pavut ehtivät… pavustua… ennen pakkasia. Parvekkeen vahapavut saivat hieman hitaan lähdön kun kissat söivät kevään versoista ensimmäisen puolimetrisen ja niiden piti kertaalleen toistaa koko varhaislapsuutensa ennen kuin pääsivät kukintahommiin. Nyt uusista puskista roikkuu kuitenkin jo muutama vahapavun palko ja lisää on tulossa. Hitaammanpuoleiset ruusupavutkin aloittelevat kukintaansa.

Tarhan syksy näkyy myös henkilönvaihdoksina. Lasten päivät ovat siis täynnä mullistuksia. Isoimmat lapset jättivät vanhan tarhansa taakseen ja aloittivat tänään esikoulussa, mukana Emman ‘käris’ eli rakas. (Emma kyseli alkukeväällä eikö tyttö voi olla tytön rakas, kuulemma tarhan pojat olivat väittäneet näin. Äiti sanoi että tottakai voi olla. Seuraavana päivänä Emma kertoi valistaneensa tarhan muita lapsia asiasta. Näin se menee. Vielä ei ole lennellyt polttopulloja ikkunoista…) Samalla Emman toinen erittäin hyvä ystävä siirtyi toiseen tarhaan. Äiti arvelee, että kumpaakin tyttöä itketään vielä monta kertaa…

Tyttöjen ystävyyksiä itketään varmaan muutenkin jatkossa. Ensinnäkin nyt solmitaan jo tärkeitä suhteita. Äiti kiittelee onnea että muuttomme sattui sopivasti ennen kuin lapset olivat korviaan myöten ihastuneita tarhaystäviinsä ja pihapiirin lapsiin. Nyt olisi kamala lähteä mihinkään. Lapselle oma ystäväpiiri merkitsee niin paljon ja samalla heillä on kovin heikot edellytykset ylläpitää suhteita ilman vanhempien apua. Eikä heillä ole pitkäjänteisiä harrastuksia tai identiteettiä pönkittäviä intressejä samalla tavalla kuin aikuisilla, jotka voivat tukeutua niihin minäkuvan horjuessa. Lapsilla on koti, ja ystävät. Siispä kun muutetaan, lapsella muuttuu suhteessa paljon enemmän kuin aikuisella. Siksi myös ystävien muutot satuttavat. Ehkä aikuisiakin vähän, mutta eivät ne horjuta meitä samalla tavalla… Toisaalta, on se kumma kuinka nuo nelivuotiaatkin tytöt jo osaavat punoa juonia keskenään ja pelata sosiaalisilla suhteilla. Tarhan tädit ovat onneksi hyvin skarppeja ja tuntuvat puuttuvan tilanteisiin aika ripeästi, ennenkuin niistä kehkeytyy kovin mutkikkaita solmuja. Silti joka viikko kotiin kantautuu sydänsuruja kun joku on sulkenut jonkun toisen pois leikeistä ja toinen ei olekaan enää kolmannen bestis. Odotan kauhulla mitä tapahtuu kun sydänystävien markkinoille astuvat vielä kilpakohteeksi nuo nuoret uroot hampaattomine hymyineen. Pojat ovat ilmeisesti vielä vähän vastahakoisia ryhtymään tähän sosiaaliseen leikkiin, mutta tyttöjä se ei tunnu haittaavan. Sopivien suhteiden solmimista harjoitellaan jo, matriarkaalisella vimmalla ja päättäväisyydellä. Emmakin jo ilmoitti kesän kynnyksellä kenestä tulee aikanaan hänen lastensa isä. Kuulemma asiasta on informoitu myös pojalle, joka “sanoi no joo”.

Barnen har nu hittat på att man får nya sånger på beställning. Efter att ha sjungit om trötta, sjuka, stora, lata och sist alltså sci-fi inspirerade spindlar som åker jetplan tog mammas spindelförråd slut och i förrgår blev det på Stellas begäran istället en pantersång.

När pantern klättrar upp i trädet klöser man med tassarna i luften. När det stormar, tar man i ena armen (trädet) och skakar den vilt. Pantern ramlar hårt ner i famnen, så de hörs ett ’smack’. Solen stiger som normalt och så klättrar man igen.

Stora svarta pantern
klättra i ett träd
stormen skaka’ trädet
pantern ramla ned
upp steg solen, spred sitt varma sken
stora svarta pantern
klättra upp igen.

Tänä vuonna vietimme juhannusta kaupungissa. Äiti oli hieman väsynyt työmatkan jäljiltä, joten varsinainen ohjelma keskittyi lauantaille. Ja kuten yleensä, juhlatunnelma tarkoittaa tässä taloudessa kunnon ruoka-ähkyä. Jo lounaaksi syöty sushi-ateria venytti vatsaa kunnolla ja illalla ahdettiin valmiiksi täysiin vatsoihin vielä grillikanaa ja mansikkasalaattia ja kakkuja ja kotitekoista jäätelöä. Puh!

Vastaisuuden varalle talteen yksi resepti:

Inkivääri-mantelijäätelö (n. 0,6l)

5 kananmunan keltuaista
2,5 dl maitoa (kevyt- tai kulutusmaito)
2,5 dl kermaa
0,5 dl sokeria
3 cm pala inkivääriä
1 dl mantelilastuja

Kiehauta maito ja kerma sekä hienoksi paloiteltu inkivääri kattilassa. Vatkaa sillä välin keltuaiset ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää kuuma maito norona kananmunan joukkoon, vatkaa jatkuvasti. Palauta seos liedelle, vatkaa koko ajan kunnes sakenee hiukan (varo ettei muna hyydy kokkareiksi). Kaada seos siivilän läpi, anna jäähtyä ja kaada jäätelökoneeseen tai vatkaa jäätelöksi käsin. Kun jäätelö on melkein valmista, kaada joukkoon mantelilastut.

Jäätelö sopii hyvin kaveriksi kuorruttamattomalle porkkanakakulle tai muille mausteisille kuivakakuille.

Herkuttelulauantain vastapainoksi sunnuntai on ollut ulkoilun ja reippailun aikaa. Äiti lupasi Emmalle ennen työreissua että voimme lähteä yhdessä ulos pyörä- ja juoksulenkille ja tänään osoittautui että nelivuotias on aivan parasta lenkkiseuraa! Monestakin syystä. Ensinnäkin kukaan elävä olento paitsi oma nelivuotias ei olisi saanut äitiä lenkille tänään. Emma kuitenkin aloitti haukottelevan äidin manipuloimisen heti aamupalapöydässä (”du piggnar nog till när du har ätit morgonmål”) ja lounaasen mennessä äiti oli jo luvannut lenkin heti päiväunien jälkeen. Toiseksi, toisin kuin yksin lenkkeillessä, Emman kanssa ei käy aika pitkäksi. Ei ole tosikaan, miten monta mahtavaa keskustelua mahtuu yhteen lenkkiin ja miten hauskaa meillä oli! Pieni polkija on myös treenimielessä loistavaa seuraa kestävyyslenkille. Kun juttu luistaa koko ajan, on helppo vahtia ettei juoksutahti kiihdy turhan kovaksi (toisin kuin yksin lenkkeillessä, jossa pitää joko seurata pulssia tai puhella itsekseen). Ja niin me juoksimme/pyöräilimme. Sitkeä tyttönen kinusi ja pyysi pidempää ja pidempää lenkkiä eikä halunnut kääntyä ensimmäisestä, toisesta eikä kolmannestakaan tarjotusta kohdasta. Lopputuloksena päädyimme käymään aina Malmin uimarannalla saakka, mikä tarkoittaa että Emma pyöräili yhdellä istumalla melkein 12km. Aika rautaista.

Emma ehdotti eilen illalla iltasadun tilalle iltapeliä. Tänään äiti ja isä neuvottelivat konseptista. Äiti meinaa että juuri ennen nukkumaanmenoa pitää olla aikaa rauhoittua, joten peli pelataan hyvissä ajoin ennen iltapuuhia. Iltasadussa on myös olennaista vanhemman ja lapsen välinen yhteinen hetki, siksi myös iltapelin pitää taipua monipeliksi. Genren suhteen ei vielä olla nipoja - Emmalle pelattavia pelejä löytyy hyllystämme muutenkin aika vähän ja tämänhetkiset suosikit (isin demoversio omasta projektista sekä apinapallo) ovat toistaiseksi aika kesyjä. Äidillä on tosin mielessä jo täydellinen iltapeli - pitänee hankkia flOw.

Toukokuu on ollut ohjelmantäyteinen kuukausi, sekä hyvässä että pahassa. Pahaa puolta edustaa lasten uusi vuorokausirytmi, joka muistuttaa pelottavasti vuosien takaisia duracell-mainoksia. Liekö syynä sitten lisääntynyt valo vaiko tiettyyn ikään kuuluva energiapaukku, joka tapauksessa tyttöjen nukkumaanmenosta on tullut hyvin hidas prosessi. Stellaa pitää jatkuvasti vahtia ettei hän lähde karkuun sängystä, Emma yleensä vain lauleskelee, kuitenkin kummatkin saattavat pysytellä hereillä tuntikaupalla iltasatujen jälkeen. Pahimpina iltoina päivystys lastenhuoneen ovella päättyy vasta puoli yhdeltätoista. Venähtäneiden aikataulujen myötä kaikki tavanomaisesti lasten nukkumaanmenon jälkeen hoidetut puuhat, kuten tiskaaminen, siivous ja *köhöm* blogiin kirjoittelu, ovat saaneet väistyä kukkumisen vastatoimien tieltä. Hämmästyttävintä on, että pitkienkin iltojen jälkeen lastenhuoneen asukit saattavat herätä pirteänä jo puoli seitsemältä. Vanhemmat eivät ole olleet kovin pirteitä kohta kuukauteen

Touhukkaaseen toukokuuhun on kuitenkin mahtunut paljon muutakin kuin iltakukkumista. Isin pyöräongelma ratkaistiin rälläkällä ja pääsimme vihdoin kokeilemaan pyöräretkeilyä koko perheen voimin. Pyörän peräkärry on osoittautunut todella käytännölliseksi kulkupeliksi. Pienen alkututustumisen jälkeen lapset ovat jo ihan kotonaan kärrykyydissä, Stella on jopa nukkunut siinä yhdet päiväunet. Näppärä kulkupeli on tuntuvasti vähentänyt kynnystä tutustua lähiseutuihin, kun ei enää tarvitse varata puoli tuntia kävelyaikaa kilometriä kohden tai miettiä useamman bussin yhdistelmiä. Pyöräilemään innostavat myös hienot maisemat: joki, ranta, puistotiet. Kerrassaan ihanaa!

Yksi retki oli ylitse kaiken: viikko sitten kävimme Linnanmäellä. Emma on leikkinyt Linnanmäkeä jo yli puolitoista vuotta, tietämättä kuitenkaan mikä Lintsi on. Nyt vanhemmat arvioivat että Stellakin saa paikasta jotain irti, siispä lähdimme yhdessä ystäväpariskunnan kanssa puistoon pyöritettäviksi. Kuvassa tytöt Muksupuksu-junan kyydissä - yksi niistä harvoista laitteista joihin vanhempia ei päästetty mukaan. Hysteerisvivahteinen äiti juoksi parikymmentä metriä junan vieressä varmistaakseen tilanteen kunnes totesi, ettei Stellaa tarvitse vahtia huvipuistolaitteissa: samalla kun kirkkaanvärinen juna nytkähti liikkeelle, tytöt vaipuivat hyväkäytöksisyys-lumoukseen joka kesti ajon loppuun saakka.

Kaunis kesäsää on paitsi innostanut retkille myös mahdollistanut lisää parvekepiknikkejä. Viime vuonna hankittu kaasupoltin sai jonkin aikaa sitten kaverikseen muurinpohjapannun ja erityisen onnistuneen äitienpäivälounaan jälkeen olemmekin grillanneet melkein joka viikonloppu. Kuvassa valmistuu äitienpäivälounaan kohokohta, suklaaräiskäleet. Taustalla näkyy ammeessa hienosti talven yli säilynyt ruusu sekä mustaherukka, joka parhaillaan kypsyttelee runsasta satoa. Njam!

Toukokuuhun mahtui myös lastentarhan kevätjuhla. Muimu saapui katsomaan esitystä Tampereelta saakka, se oli lapsista todella tärkeä ja hieno asia. Koko kevätjuhla oli puhdasta ihanuutta. Lapset olivat sykähdyttävän suloisia ja esitykset ihmeellisen hyvin koordinoituja (jotenkin tarhatädit onnistuivat hallitsemaan 30 eri suuntaan juoksevaa lasta niin, että toiminta näytti suunnitelmalliselta). Alla kuvat sinivuokosta sekä mietteliäästä intiaanista.

Tämä vanha kirjoitelma löytyi virtuaalisen pöytälaatikon pohjalta. Sattuma tammikuulta kuvaa hyvin jokapäiväistä elämää nelivuotiaan kanssa:

Emma on sosiaalisesti hyvin taitava. Näin sanoi naapurimme, poikansa juhlien jälkeen. Törmäsimme häneen matkalla kotiin tarhasta. Naapuri-Johanna on itsekin sosiaalinen lahjakkuus, äiti joka osaa kehua muiden lapsia. Kommentti lämmitti äidin mieltä kovasti ja Emma itse loisti ylpeydestä.

Joitakin satoja metrejä aiemmin tarhamatkalla Emma oli näyttänyt lahjakkuutensa toisenlaiset puolet. Oli puhe Aku Ankka DVDstä jonka Emma kaivoi esiin viikonloppuna. Kun kiltit suostuttelut eivät olleet tuottaneet äidiltä lupausta että katsotaan Ankkaa illalla, huomenna ja koko loppuviikon, Emma otti kovat panokset käyttöön. Päättäväisesti tyttö ilmoitti ettei hän enää leiki äidin kanssa, tästedes vain isin kelpaa. Äiti:”Ok.” Emma käveli hiljaa monta minuuttia. “Jos saan katsoa Ankkaa kun tulemme kotiin, sitten voit olla taas ystäväni. Sitten leikin sinun kanssasi taas.”

Emma oli hyvin tyytymätön tänään aamulla. Sydänsärkyisen itkuinen ja täysin onneton. Raukkaparalla ei aamupöydässä ollut ruokahaluakaan kun kaikki oli niin huonosti. Syy kaikkeen kurjuuteen oli se, että hänen ehdottomasti-kaikkein-ja-koko-maailman-ihanin ja (tässä ongelma) myös ainoa musta paitansa oli likainen. Siispä äiti pakotti Emman pukemaan päällensä värikkään paidan mustan mekon ja mustien legginsien kanssa. Hrrr!

Jopa isä, jonka pitäisi osata samaistua värikkäiden vaatteiden kammotukseen vain hymyili kannustavasti, suukotteli ja toivotti hyvää päivää.

Sukulaiset, jotka harkitsevat lahjoittavansa Emmalle jotain kamalia kirkkaanvärisiä vaatteita voivat täten mennä takaisin sinne vaatekauppaan ja kysyä myyjältä että mistä löytyy se nelivuotiaiden vannoutuneiden goottityttöjen rekki.

Onneksi tämänaamuinen taisi johtua osittain myös nälästä ja väsymyksestä. Lisäksi molempia tyttöjä jännitti vähän palaaminen tarhaan viikon tauon jälkeen. Selvää on kuitenkin se, että Emma on tykästynyt mustaan ja värillisten vaatteiden käyttöaste on huomattavasti matalampi kuin mustien. Äitiä mietityttää hieman lapsen pukeminen täysmustaan, mutta tuntee salaa riemua siitä, että tässä kisassa vaaleanpunainen hävisi!

Isi ja äiti eivät löytäneet tyttöjä aamulla. Äiti heräsi Stellan sängystä, sekin oli vähän kummallista… Ehkäpä äiti on tullut yöllä kovin nälkäiseksi ja syönyt molemmat tytöt?

Jottei tarhatädeille tulisi yksinäinen olo, veimme sinne pari kissaa.

Posti on jatkoa eräälle tragedialle ja kannanotolle.

Juttelin aamulla tarhan tätien kanssa - he olivat päättäneet kieltää kaikenlaisen vaihtokaupan tarhassa. Isompien lasten vanhemmille oli jo ilmoitettu asiasta. He olivat olleet hieman tyytymättömiä uudesta päätöksestä (mitähän hekin oikein ajattelevat?) mutta tädit pitivät pintansa. Pokemon-kortit ovat edelleen tervetulleita tarhaan, mutta kuten muidenkin lelujen kanssa, kukin lapsi kantaa vastuun vain omista tavaroistaan eikä kortteja vaihdeta tarha-ajalla.

Saatiin siis onnellinen loppu asiassa. Kymmenen pistettä tarhan tädeille!

Työpäivän jälkeen äiti kävi keskustelemassa tarhan tätien kanssa aamuisesta tragediasta. Pyysin, että harkitsisivat korteilla tapahtuvan vaihtokaupan kieltämisen tarhassa.

Minulla ei sinänsä ole mitään keräilykortteja vastaan. Toki minua hieman puistattaa lasten keräilyhimon pönkittäminen (entuudestaan), mutta kulutushysterian vaivaamassa yhteiskunnassamme se on ongelma jonka jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan jossakin muodossa. Tarhassamme on jo valmiiksi hyvin liberaali suhtautuminen leluihin - niitä saa tuoda omalla vastuulla (vain aseet ovat kiellettyjä). Tässä suhteessa keräilykortit eivät ole yhtään sen pahempia kuin Bratz-nuket, prätkähiiret tai mitä lie muutkaan muotilelut. Mutta minusta vaihtokauppa, samoin kuin raha, ei kuulu lastentarhaan. Kuusivuotias lapsi ei välttämättä osaa laskea, ei ymmärrä esineiden arvoa eikä ole valmis ottamaan vastuuta tekemistään kaupoista. Ja jos ei kuusivuotias, niin eivät myöskään ne ryhmän nuoremmat lapset. Lastentarhassa kun tosiaan on niitä vuoden ikäisiäkin…

Yritin siis parhaani mukaan olla konstruktiivinen ja ehdotin, että jos kortteja tuodaan tarhaan, niihin merkataan nimet (tai nimikirjaimet) ihan niinkuin kaikkiin muihinkin tavaroihin vaatteista pehmoleluihin ja että tarhassa kortteja ei vaihdeta, anneta tai oteta vastaan. Jos lapset haluavat vaihtaa kortteja, ne vaihtavat niitä omalla ajallaan (jolloin sivutuotteena edellytetään, että se tapahtuu vanhempien jonkinasteisella suostumuksella). Tarhan tädit lupasivat keskustella asiasta. Olen varovaisen optimistinen.

Sillä välin ainakin Emman kanssa on sovittu pelisäännöt lahjojen ottamisesta ja antamisesta. Kaikki kulkee (kummankin lapsen) vanhempien kautta. Minusta on hienoa, jos lapsi haluaa antaa lahjoja, myös synttäreiden ja muiden juhlien ulkopuolella. Tämän pitää kuitenkin tapahtua aikuisten valvonnassa. Paitsi että tällä ehkäistään väärinymmärryksiä (antoiko vai lainasiko vain), se tarjoaa myös halukkaille vanhemmille edes pienimuotoisen keinon valvoa lahjojen vaihdon pelisääntöjä. Minusta on ainakin hyvä tarkistaa että vaihto tapahtuu reilussa hengessä. Ja haluan myös keinon tietää, jos lapseni käyttää esineitä lahjontaan tai toisinpäin, hyödyntää sosiaalista asemaansa kiristääkseen itselleen toisten leluja.

*huoh* olipa päivä.

Tänään tunnen itseni vanhemmaksi. Aamuinen päätös (Emma ei saa viedä Pokemon-korteiksi luulemiaan Magic-kortteja tarhaan käydäkseen korteilla vaihtokauppaa isompien poikien kanssa) voidaan kirjata historian kirjoihin todennäköisesti tähänastisen äitiyteni ensimmäisenä sellaisena päätöksenä, joissa yhdistyvät kaikki seuraavat tekijät :

• kannanotto kasvatukselliseen asiaan
• perustuu harkittuun päätöksentekoon, ei hetken intuitioon
• pohjaa siihen mitä nelivuotias voi puuhata ilman vanhempiensa valvontaa
• koskee muutakin kuin lapsen perusturvallisuutta

Emma oli odotetusti suunniltaan, surusta, pettymyksestä ja todennäköisesti yleisestä hädästä kun hänelle valkeni että äiti tosissaan aikoo kieltää häneltä korttikaupankäynnin jota “kaikki isot lapset tekevät”. (Ilmeisesti varsinainen syy oli se kun tarhan isot pojat olivat antaneet ymmärtää, että he leikkivät Emman kanssa jos hän tuo tarhaan Pokemon-kortteja. Emma haluaa kovasti leikkiä isojen poikien kanssa.) Äiti oli myös suunniltaan, mutta yritti peittää sitä parhaansa mukaan. Miten voimaton voikaan olla lastensa sosiaalisten pulmien edessä. Miten sylissä nyyhkivälle lapselle voi selittää, ettei maailma kaadu Pokemon-korttien vaihtamisen tai vaihtamattomuuden myötä?

No, isi oli oma itsensä, hillitty, hallittu ja järkevä. Otamme kaikki mallia isistä.

Stella on kipeä - kamala räkätauti ja yskä. Yö meni katkonaisesti ja herättyään tyttö on viihtynyt lähinnä sylissä - paitsi silloin kun pitää mennä purkamaan pahaa oloaan lyömällä ja nipistämällä isosiskoa.

Kun ei heti aamulla viitsitty lähteä ulos kirpakkaan pakkaseen, iskä istahti tyttöjen kanssa pelaamaan “apinapalloa” (Super Monkey Ball Deluxe). Emma pelaa jo ihan tosissaan ja pitää kovasti etenkin melontakilpailusta. Stella on toistaiseksi varsin tyytyväinen vanhan PS2-ohjaimen kanssa räplätessä, eikä taida tajuta että telkkarin kuvan tapahtumat liittyvät ohjaimen nappuloiden paineluun (no, eipä toisaalta liitykään Stellan ohjaimen käsittelyyn).

Emma tiesi jo perjantaina tarhasta tullessamme ilmoittaa että ylihuomenna pitää olla noita. Lauantaina meidän noitakomissio valmisteli virpojaisia: kävimme keräämässä pajunkissoja lähipusikosta ja kauppareissulla etsimme Tiimarista pienet noidan korit ja koristeita varpuihin. Illalla askarreltiin varpuja molempien serkkupoikien seurassa (serkkupojat tosin tyytyivät sormiväreihin).

Yön myöhäisinä tunteina äiti taikoi parista vanhasta lakanasta molemmille tytöille rimpsulliset noidanhameet (äidin mielikuvissa noidissa pitää olla hivenen mustalaista). Aamulla hädin tuskin päästiin puurosta kun jo sovitettiin päähuiveja ja hartiashaalia. Kun kello oli kymmenen, kaksi kärsimätöntä noitaa jonottivat eteisessä saappaita jalkaan.

Alla innokkaat noidat menossa virpomaan.

Sitten tuli katastrofi. Ennalta sovitun naapurin ovikelloa soitettiin. He eivät kuitenkaan olleet kotona, vielä reissussa aamun harrastusten jäljiltä. Emman vaatimuksesta soitettiin sitten toisenkin naapurin ovikelloa. Siellä oli väki kotona, mutta vähemmän tuttu naama aiheutti järkytyksen. Yhtäkkiä rohkeat noidat seisoivat selkä virvottavaan päin ja huolella harjoitellun “hyvää pääsiäistä” sijasta suusta purkautui vain hätääntynyt “EI!”. Äiti toivotti hyvää pääsiäistä ja pelottava naapuri sai vastustelusta huolimatta sujautettua kummankin koriin pienet suklaat. Matkalla kotiin Emma ilmoitti ettei halua ikinä enää olla noita. Sisällä kamalat noidankamppeet viskattiin huojentuneena nurkkaan ja vaihdettiin paremmat ulkoiluvaatteet päälle.

Villi seikkailu pupukalliolla lievitti vähän jännitystä, mutta sen verran raskas aamun noitatempaus oli, että siitä aiheutui vielä kaksi raivaria ennen päiväunia.

Perjantaina saunan jälkeen tytöille laitettiin letit ja lauantaina aamulla hiukset olivat kummallakin oikein kiharat. Stellan hiukset kihartuvat luonnostaankin, joten lettien jälkeen tukka oli kunnolla säkkärällä. Emman kiharat laskivat pian mataliksi laineiksi.

Kiharat on ristitty prinsessahiuksiksi ja Emma on viettänyt viikonloppua kruunu päässä.

Vid matbordet satt Emma och planerade sin framtid. Hur många barn hon skall ha (två), vad de skall heta (Emma och Stella!) och dagens nyhet, vad hon skall göra med sin pappa när hon träffar honom. Med “Emmas pappa” menas alltså den lyckliga karl som får glädjen att hjälpa till när Emma “ska bli mamma”. I planerna finns lite lek, en sång om krokodiler, blommor och mat och så ska de till jobbet och simhallen.

Till min försiktiga fråga vad annat hon tänker göra när hon blir stor svarade Emma att hon tänker “göra allting annat än vad du gör, mamma”.

Nå, flirta med pojkar på simhall låter ju ännu helt bra.